Ameriikanlaura

Nyt ollaan siis jo asetuttu kotiin ja matkalaukut on tyhjennetty (itselleni todella epätyypillisen nopeasti). Toisaalta sijoittelematonta tavaraa on vielä pitkin poikin siellä ja täällä.

Joku saattaisi luulla mun tuoneen jotain laitonta maahan, mutta puhdasta kotimaista ohraahan tämä:

Maanantaiaamun arki alkaa kotimaassa, Ameriikanlauran lähetykset päättyvät tähän.

Täällä sitä istutaan Schipholin C-terminaalissa odottelemassa Helsingin lentoa. Seafood-baariin oli kerrankin aikaa istahtaa, joten mikä mukavampaa kuin nauttia pari herkullista sushipalaa aamiaiseksi. (Koneessa tarjoiltu supermakea pullarulla kun ei oikein ´aamiaiseksi´ maistunut.) Amsterdamissa on siis aamu, sisäinen kello on kolme aamuyöllä.

Ja lisäkäsimatkatavarana samppanjaa hankittuna pari tarjouspulloa tuleviin v-tapahtumiin. Ameriikan päässä ovat mahdottomasti hövelimpejä näiden käsimatkatavaroiden kanssa. Reppu ja olkalaukku hyväksyttiin matkaan ongelmitta. Ja yhtään epämääräistä jauhopussia ei tsekattu missään vaiheessa. Ehkä huumekoirat olivat väijyssä jossain backstagella ja olisivat haistaneet oikean tavaran. Ei niitä ohrajauholla höynäytetä…

N-Y-T. NYT!

Matkalaukut ovat suunnilleen pakatut: tavara näyttää mahtuvan sisään, mutta painaa edelleenkin liikaa. Käsimatkatavaraksi tulee vielä tämän viikon jauhotuotos, noin 4.5 kg erinäköisiä viljafraktioita. Saas nähdä, kuinka tämä yhden matkaajan karavaani etenee.

Teeveestä tulee ´mies-sinkkuelämää´, eli sarja nimeltään Big Shots, joka ilmeisesti on ihan uusi sarja, joka kertoo neljän miehen urbaanista elämästä. Tai ehkä sittenkin ´Täydelliset miehet´. Pärjäämme kyllä hyvin, vaikkei tätä sarjaa Suomeen tuotaisikaan… Taidanpa siis alkaa energian keräämisen matkailuun, koska seuraava yö jää kokolailla unettomaksi.

Jos nämä banaanit eivät laita laulamaan, niin ei kyllä mitkään. Tai ehkei laulamaan, mutta titaamaan ainakin. "I am the top banana in the world today.. titi titi titi ti, titi titi titi ti…"

Eilisiltana olin aikeissa tehdä tietokonetöitä, mutta ajattelemattomuuttani lukitsin tietokoneen kiinni pöytään ja avain oli kotona. Enkä siis saanut konetta illalla mukaan lähteissäni. Lampsin sitten Chestnut Hillin pääkatua ylös ja mietiskelin, että mitäköhän sitä nyt puuhaisi. Ja pokkesinpa ´kynsisalonkiin´ laitattamaan kynnet. En kyllä ihmettele lainkaan, että täkäläisillä on manikyyrit kunnossa, kun perus-kynsihuolto ranskalaisella manikyyrillä maksaa suunnilleen 7 dollaria (5 euroa..) Ja huoltopisteitä on vähintäänkin yhtä taajasti tarjolla kuin huoltoasemia. Saa nähdä, kestävätkö nämä yhtään kauempaa kuin taannoiset kokeilut, mutta tällä hetkellä ainakin näyttävät siistille.

Ja mitä? Huomenna pitää taas pakata! Olen todellakin PARHAANI mukaan ollut ostelematta tavaroita täällä, mutta silti muutama pikkunyssäkkä odottaa mukaanpääsyä Suomeen. Lisäksi perjantaina pitää ottaa kantamuksiinsa noin 4 kg näytteitä, joka takuuvarmasti lisää matkalaukkujen painoa yli rajoitusten. Onneksi Nebraskan paperilähetys meni DHL:n kuljetuksena ja nettitietojen mukaan näyttäisi jo odottelevan työpaikalla paluutani.

Yksi illallinen vielä suunniteltuna, reilut puolitoista työpäivää ja sitten koittaa kotimatka. Jos hurjaksi ryhdytte lukijoina, saattaa 400:n raja mennä rikki.

Tiedättekö muuten sellaista seikkaa, että mahdollisten juhlien järjestäminen Helsingissä 2.5 kk varoitusajalla ja pikkujoulukautena on ….. haastavaa. Varsinkin siinä tapauksessa, että ykkösvaihtoehto on varattuna & saavuttamattomissa ja pitää miettiä koko systeemi uudelleen. Miksi pikkujouluja järjestetään? Onko pakko varata joka ainoa juhlatila kaupungissa?

Vaikka ulkolämpötila on taasen lähentelemässä kolmeakymmentä, on täällä Phillyssä jo hieman syksyä ilmassa ja paikoitellen lehdet ovat vaihtaneet väriä. Paikalliset oravat ovat harmaita, en tiedä onko se lajiero vai vaihtaako täälläkin orava talviturkkiin? Tai ehkä nebraskalaiset oravat ovat ruskeita, pennsylvanialaiset oravat harmaita…

Takaisin sorvin ääreen! 

Tänään on siis liukuhihnaraavittu jyvää koko päivä ja mustat vaatteet ovat nyt aivan jauhopölyssä. Paras kellotus jauhamiselle, näytteen keräämiselle ja seulomiselle oli siis 6 min 17 s. Kun tekee samaa puuduttavaa hommaa koko päivän, on pakko keksiä iloa jostain (vaikka sitten itseänsä vastaan kilpailemisesta…)

Sama kaava päivälle huomenna - pääsisiköhän alle kuuden minuutin? 

Maanantaiaamun koittaessa kävelin aamuisessa auringonpaisteessa töihin suunnilleen samaa reittiä kuin niin useana kertana pari vuotta sittenkin. Töissä monet ihmiset tunnistivat ja muistivat, ihan kaikki eivät (mikä joidenkin kohdalla oli jopa hämmentävää). Eräs mies piti minua kovin tutun näköisenä, muttei heti osannut yhdistää, kunnes.. "You took the pilates classes here, right?" Ei kai sitä kiistääkään kannata, mutta miksi hän juuri siitä minut muisti??

Käytännön asiat hoituivat nopeasti, osin koska tunsin jo paikat ja osin, koska olen täällä niin lyhyen aikaa, että turhiin alkujorinoihin ei tuhrattu aikaa. Ja ennen yhtätoista oli jo ensimmäinen setti jyviä raavittuna. Olennaisiin asioihin, kuten suojalasit, kiinnitettiin tietysti asianmukaisesti huomiota ja sainkin uudenmalliset pleksit päähäni. Huvituin peilikuvastani niin, että ikuistin sen itse kameralla. Kuvani toi mieleen Twin Peaksin Log Ladyn sekä sen pienen pojan "Kuudes aisti"-leffassa, mutta enemmän siis ensimmäisen. Koska suojalaseja on saatavilla ihan kivannäköisiäkin malleja, minua hämmentää tällaisten olemassaolo.

Koko päivä hurahti kellarissa jyviä raapimassa, enkä lainkaan tiennyt ulkona vallitsevasta säätilanteesta lähtiessäni kotiin. Kellaripesti tarkoittaa myös sitä, että kännykkä ei kuulu sielläkään. Eli jos jollakulla on jotain kiireellistä/ tärkeätä, niin se luultavimmin tavoittaa minut parhaiten sähköpostilla ja silloinkin usean tunnin viiveellä.

Sellainen piti muistaa sanomani vielä erikseen, että asunnollani täällä ei kännykkä kuulu, puhelin ei pelitä. Puhelinverkkoyhteys on nolla, eli ei kannata odotella vastauksia puhelimeen/ tekstiviesteihin kovinkaan hätäseen. Sähköposti tai skypeviestit ehtivät perille pikaisemmin.

Tämä päivä on ollut todella zen, aamusta iltaan asti. Heräsin levollisen yöunen jälkeen, keitin kahvia ja mietiskelin tulevaa päivää. Lueskelin sunnuntai-Hesaria (verkkoversio ei ihan vedä vertoja paperilehdelle, mutta pääsee siinäkin tunnelmaan) ja hörpiskelin kahvia aurinkoisen päivän edetessä. Jotenkin ylellisen rauhallinen olotila jätti merkkinsä koko päivään.

Kävelin kauppaan ostamaan hieman ruokia, jättipurkin Tropicana-mehua (with lots of pulp), hedelmiä, leipää ja sensellaista. Valitsin itsepalvelukassan (koska niillä ostoksia ei pakkopakata ziljoonaan erilliseen muovipussiin), mutta nykymallilla rahastusta ei hoitanutkaan automaatti, vaan omien tuotteiden skannaamisen jälkeen siirryttiin rahastajakassalle maksamaan ostokset. Liekö tuo nyt sitten niin paljon tehokkaampaa…?

Iltapäivällä olin Jackin kanssa pyöräilemässä Wissahickon Creekin ulkoiluteillä. Hienot lehtipuumetsät, jonka keskellä, alhaalla tuolla, virtaa joki/koski/vesi. Huristelimme sellaisen 8 mailia kauniissa aurinkoisessa säässä, puiden suojaamilla varjoisilla ulkoilureiteillä. Tässä tunnelmaa kääntöpaikalla (eli aurinkoista ja lämmintä):

Iltakävelyni suuntasin lempikirjakauppaani, jossa olisi taas vierähtänyt moooonta tuntia, mutta nälkä iski päälle. Pysähdyin mukavaan japanilaiseen ravintolaan, jossa en ollut ennen käynyt, mutta johon oli mieli useasti halajannut.

Vieressäni istuivat vanhempi herra pojanpoikansa kanssa, sekä pojan ystävä (naapurintyttö), molemmat viidesluokkalaisia. Tyttö maistoi kaikkea, piti ruuasta eikä lainkaan kitissyt. Poika kitisi kaikesta, että se on too spicy, en halua vettä, haluan mielummin kokista, en halua syödä tätä, en tykkää riisistä, ruoka on liian tulista, onpas sinä vain sanot että se ei ole mausteista koska itse tykkäät mausteisesta jne jne. Pojan annos lähetettiin keittiöön takaisin ja kolme tarjoilijaa yritti keksiä pojalle jotain purtavaa. Lopputulemana poika sai kevyesti friteerattuja broilerinpaloja teriyakikastikkeella ja söi ne koskemattakaan kastikkeeseen. Ainoa toive annoksen kanssa oli: "Saisiko ketsuppia?"

Hieman oli siis sellainen tunne, että isoisä huitaisi rahansa kankkulan kaivoon. Uskon, että heidänkin ruokansa olivat hyviä, koska omani olivat.. loistavia! Erittäin herkullinen sienikeitto alkuruuaksi ja hieman sushia pääruuaksi. Nam! Spicy Tuna Roll oli sen verran Spicy, että jouduin kaivamaan laukustani Luke Skywalker-nenäliinani, jotka tuli reilu vuosi sitten hankittua muistaakseni Ranskanmaalta.  Ja Lukehan pelasti!

Kyllä tässä Philadelphiassa on vaan jotain niin kivaa. Tai jotain, joka sykähdyttää minua! (Tarkemmin ottaen se ei ehkä ole koko Philadelphiassa, vaan Chestnut Hillissä, eli tässä kaupunginosassa, jossa olen visiiteilläni viipynyt.)

Asetuin asumaan asuntoon, jonka omistavat Teresa ja Jack (keiden B&Bssä asuin silloin pari vuotta sitten). Söin noutokiinalaista illalliseksi Jackin kanssa B&B:n pihamaalla, seurassamme Charlie (se kultainennoutaja) sekä uusi kissa Mona Lisa.

Nyt voi asettua yöpuulle ja pitkästä aikaa nukkua aamulla ilman herätyskellon pirinää. Sunnuntaista huolimatta huominen on työpäivä (näppäimistön naputtelua), mutta kaikin puolin on kiva olo olla täällä ja ajatella jo olevansa hieman lähempänä kotia ;) 

Jäähyväiset Lincolnille heitettiin helteisessä säässä, jossa kaupunki odotteli jalkapallopelin alkua. Tiet olivat ruuhkaisat, mutta onneksi kaupungin suuntaan, ei lentokentälle. Kentällä kaikki matkalaukut jätettiin avattavaksi&syynättäviksi. Pienellä kentällä ei kaiketi ole paljoa muuta huvia kuin penkoa ihmisten matkalaukkuja… Saa nähdä, onko scrappaustarvikkeeni luokiteltu vaarallisiksi! Ensimmäinen lento Denveriin oli vain lyhyt pyrähdys, suunnilleen tunnin ja perillä vastaanottamassa maisema joka oli lättänää kuin Pohjanmaa, mutta jonka horisontissa siinsivät Rocky Mountains (Kuitti l. nähty. :)

Seuraavaa lentoa odotellessani kävin lentokenttäkuppilassa hampurilaisella ja samalla seurasin teeveestä Huskersien peliä (vaihtelevasti tilanne oli hyvä tai huono). Purilaisen hoitelemiseen tuotiin paksuun lautasliinaan kiedottu ´silverware´, joka oli siis hopeanväriseksi maalattuja muoviaterimia. Ristiriita! Nuo kuuluvat paperilautasiliinan sisään, paksuun kankaiseen pakataan hopeiset tai vähintäänkin teräksiset. Ni.

Lentokoneessa useampikin average-Joe oli matkassa perusamerikkalaisine matkustusjalkineineen. Jollette ole huomanneet koskaan aiemmin, niin kerron, että perusamerikkalaisen turistin tunnistaa hohtavan valkoisista lenkkari-tyylisistä matkustuskengistään (yl. farkkujen kanssa). Satunnaisesti niissä saattaa olla sinisiä kuvioita, mutta kokovalkoiset ovat ehdottomasti tyypillisemmät. Yleensä näitä kenkiä harvemmin näkee siis normaalikatukuvassa.  Minä taisin taasen loistaa koneessa ulkomaalaisuudellani, koska jaloissani olivat luonnonvalkoiset Camperit.

Philadelphiaan palaan melkein kuin vanhaan kotiin, en taida edes hakea kaupasta aamiaistarvikkeita, vaan huomenissa herättyäni suuntaan Rollers´iin aamiaiselle.
Ja viikon päästähän sitä ollaan jo kotona!

No, ei nyt lähtömaljoja, mutta lähtökahvit kuitenkin, juustokakkua, suklaata ja salmiakkia mukanaan. Viimeksimainittu jakoi odotetusti mielipiteet (vaikka tarjolla oli mielestäni ehkä parasta salmiakkia, eli Pirkka-salmiakkia). Eräs maistaja osasi jopa eritellä ammoniakin ja suolaisuuden selkäpiitään karmineesta makukokemuksesta ja johdattelin häntä sitten salmiakin ja ammoniumkloridin kiehtovaan maailmaan.

Paperit on työpaikalla pakattu ja odottavat DHL:n keltaista kuljetusautoa (onneksi eivät tule matkalaukun painoksi&tukkeeksi…) Näytteet on pakattu, labrakirja kopioitu, pakolliset pienet aalto-tuikkukupit luovutettu kiitokseksi tärkeimmille ja kohta pitää mennä palauttamaan avaimet sinne tuhansien avaiten pesäpaikkaan. Näin loppuu visiitti Nebraskan yliopistossa Lincolnissa ja matka jatkuu itään, kohti kotia. Matkalla vajaan viikon pit stop Phillyssä. Tänään vielä jäähyväisillallinen kiinalaisessa ravintolassa ja matkalaukkujen pakkaaminen lopulliseen lähtökuntoon. 

Niille, jotka kiinnostuneena odottavat pääsyä kuulemaan minua ja tietojani vk:stani, kerrottakoon, että pe 14.12. klo 12 jossain yliopiston luentosalissa on once in a lifetime chance.

P.S.  Sikäli kun Sanna M. sattuu tämän lukemaan, niin "Watkinson"! Ja piste mulle ;)

Uusi asiakirjaorganisaattorini pääsi peli- ja nauhaorganisaattoriksi kun aloittelin pakkailuja  illalla. Täytettynä sen kovitetut seinämät eivät taivu, eli on ainoastaan järkevää täyttää se tavaralla. Oikeasti tosiasiallinen syy täyttää joka ikinen tyhjä aukko matkalaukun sisällä on kuitenkin ennemminkin se, että tavarat pitää saada mahtumaan matkalaukkujen sisuksiin ja ilma-aukot on eliminoitava. Sain itseni kiinni jopa ajatuksesta täyttää matkalaukun pohja vuorin sisään, sikäli kun siten saisi paremmin täytettyä pohjassa olevien rautojen väliset tilat…

Emäntäni avitti pakkauspuuhiani antamalla mulle pari tuollaista pakkaussäkkiä, josta voi puristaa ilmat ulos. (En ole ensimmäinen ulkomaalainen täällä pakkaaja, joka tuskailee tavaroidensa kanssa…) Pakkasin sellaiseen jo kaksi neulepaitaa ja takin. Niitä kun tuskin tarvitsen lähipäivinä, koska lämpömittarilukemat ovat taasen lähempänä kolmeakymmentä.

Kuten ounastelin tänne muuttaessani, perheen omituisuudet alkavat tuntua jo ihan luonnollisilta. Ensimmäisinä päivinä olisin saattanut asiasta hätkähtää, mutta eilen päivälliseksi tarjoillut strutsihampurilaiset ja ruokajuomana makea madeiraviini menivät jo melkein ihmettelemättä. Näin sitä sopeutuu elinympäristöönsä. Ehkä.

Tänään oli toisen palkkasekin lunastamisen päivä. Se ei tullut postissa, vaan noudin sen jostain naapurilaitoksen toimistosta (ilmeisesti se, että olen täällä enää muutaman päivän, aiheutti erityisjärjestelyn). Kävelin rivakasti hellesäässä pankkiin, jotta ehtisin ennen sulkemisaikaa, enkä joutuisi jalkaisin drive-in-linjalle. Tiesin ottaneeni riskin, etten kiertänyt ´kodin´ kautta ja  hakenut passiani, mutta toinen vaihtoehto olisi ollut myöhästyä pankin aukioloajasta.

Nuori virkailijamies luonnollisesti kysyi henkilöllisyyspapereitani  ja äimisteli siinä ajokorttiani jonkin aikaa. (Onneksi, jostain syystä mitä en muista, olimme juuri pari kuukautta sitten töissä kahvitunnilla tutkailleet ajokortteja ja osasin sanoa, että "driving licence" lukee hennon vaaleanpunaisella siinä oikeassa reunassa.) Ja meni sitten konttoripäällikön lasikoppiin kyselemään, että pitäisikö kortti hyväksyä. Äimistelivät siinä tuokion keskenänsä ja kaiketi googlailivat jotain netistä, kunnes virkailijanuorukainen tuli takaisin ja kyseli, ettei mulla sattuisi olemaan mukana jotain toista dokumenttia, kuten passia tai Yhdysvalloissa myönnettyä korttia. Sanoin, että mulla ei ole muuta kuin yliopiston ID-korttini ja vilautin sitä. Ja se riittikin henkilöllisyyspaperiksi. Punainen lätyskä (kuvallinen kylläkin), jonka hankkimiseen tarvitsin paperilappusen laitokselta ja jonka myöntämisessä ei juurikaan varmisteltu henkilöllisyyttä… Mutta se oli "issued in the U.S." ja se riitti rahnan saamiseen. Tuntui todellakin siltä, että vain amerikkalainen on tässä tapauksessa turvallista, ja että kaikki muu on rinnastettavissa kirjastokorttiin tai osuuskassan  jäsenkorttiin. Oh well. Olisinhan tietysti voinut palata takaisin passin kanssa joskus myöhemmin, mutta kun päivät täällä ovat hieman kortilla. (miten sopivasti se istuukaan korttitekstin jälkeen ;)

Tässä siis punainen ID-kortti (sekä muut punaiset N-tuotteet, muki ja avaimenperä, jotka saavat näyttämään ihan oikealta nebraskalaiselta työntekijältä..)

Kotimatkalla kohtasin villin kaatosateen, ukkoset ja salamat, ja pienen kompaktin sateenvarjoni dimensioiden rajallisuus tuntui sekä ylä- että alakropassa. Taasen kerran koin olevani ainoa jalankulkija missään lähitienoolla. Yhdestä talosta joku mies vihelsi mulle ja huudahti: "Hey girl! You know it´s raining?" Mieleni teki vastata jotain nokkelaa, mutta mieleen tuli ainoastaan en-ole-sokerista tai on-sitä-pahempiakin-sateita-nähty -henkisiä lausahduksia, joten mumisin vaan jotain ja jatkoin matkaa eteenpäin. Minähän pidän sateesta (paljon), mutta enemmän, jos käytettävissä on sadetakki ja -housut sekä kumisaappaat. 

Nimittäin rautatiepeli. Laatikko odotteli postikasan vieressä töistä tullessa. Päivällä sain paketin työpaikalle työpaikalta (eli työjuttuja Suomesta tänne puuhasteltavaksi). Kahden postipaketin päivä on jotain ihanaa ja ennenkokematonta! Tällaisella postinodottajalle kuin minä mikä tahansa ei-lasku-posti on yleensä hyvin tervetullut ja odotettu, puhumattakaan kahdesta paketista samana päivänä. (Tässä välissä voisi vinkata, että on hyvää aikaa lähettää mulle kotiin kortteja odottelemaan kotiinpaluuta. Heh… ;)

Vaikka peli on ollut hallussani vasta noin 2.5 tuntia, on pelinappulajunat on jo pohjamaalattu… Voin vaan ihailla Powellien antautuneisuutta tähän asiaan. No, pohjamaalaus sinänsä ei ollut suurikaan operaatio, koska autotallissa on vakiona ruiskumaalauspiste. (Tällaisina hetkinä minäkin haluan asumaan omakotitaloon. Toisaalta, aamulla kun perheen isäntä raaputti rännien alta maalia maalatakseen uutta päälle, en halunnut asumaan omakotitaloon.)

Kuten aiemmin mainitsin, täkäläisen työpaikan takapihalla on traktoreiden testausrata. Kuulin tuossa taannoin esityksen ko. radan toiminnasta ja päätin sitten piipahtaa myös oheisessa traktorimuseossa. Nebraskassa on testattu traktoreita jo suunnilleen 100 vuotta samoilla testeillä ja "Nebraska Test" on asiaa paremmin tuntevien hyvin yleisesti tuntema käsite. Nyt tuo yliopiston laitos, joka testirataa ylläpitää on panostanut nykyaikaisiin verkkopalveluihin ja tarjoaa mm. testitietoja vanhojen traktoreiden ominaisuuksista sekä testiraportteja vuosikymmeniä taaksepäin. Verkkomateriaaliin kuuluu lisäksi erilaisten traktoreiden käyttöohjeita ja ´räjäytyskuvia´, jos joku haluaisi vaikka kunnostaa oman antiikkisen traktorinsa. Opiskelijoille pidetään traktorin kunnostuskerhoa, jossa vuoden aikana kunnostetaan yhteistoimintana 1950-luvun traktori. Museossa olevat traktorit olivat myös kaikki kunnostettuja ja kiilsivät puhtauttaan. Traktoreiden  lisäksi näytillä oli kaksi 1910-luvun entisöityä autoa, mutta kamerahan päätti sitten hyydähtää juuri ennen niiden kuvaamista. Tässä kuitenkin John Deere, amerikkalaisten Massey Ferguson. (Pahoitteluni kaikille asiasta enemmän ymmärtäville, sikäli kun vertauskuva ontuu..)

Pahoitteluni, että kuvat venyvät pystysuunnassa neliöiksi - en nyt ehdi muokkailla asetuksia.. Ja huomioksi vielä sellainenkin, että tämä postaus tuli kirjoitettua jo eilen illalla, vaikka se vasta tänään julkaistaan. 

Paikallinen ´Akateeminen´ on kolmikerroksinen kauppa, jonka panostus kirjoihin on jotain aivan muuta. Koko keskikerros on täynnä Huskers-tavaraa, fanituotteita, vaatteita jne. Sieltä saa siis kaiken tavanomaisen (lippikset, t-paidat, takit, verkkarit, kaulahuivit) myös kaikkea sellaista, mitä ei heti osaisi odottaa (astiastot tavalliselle ja kiinalaiselle ruualle, käsilaukut, sängynpeitot,
viinilasit, hiuspompulat, koiranvaatteet, retkituolit, solmiot, smokkivyöt, muutamia nyt mainitakseni). Ehkä 5% kerrosalasta on kirjoille.

Kaupan yläkerta on jaettu kahteen osastoon: kurssikirjat ja taiteilijatarvikkeet. Kurssikirjoja myydään paljon myös käytettyinä, mistä pisteet tietysti systeemille. (Täällähän kaikki kirjat pitää kuitenkin ostaa, minkä takia on mahtavaa, että kaikki kirjakaupat on mukana myyntisysteemissä.) Taiteilijatarvikeosastolta saa luonnollisesti kaikkea kivaa luoviin hetkiin.

Kaupan alakerrassa on poisto-osasto, missä pääasiassa myytiin jäännöseriä Huskers-vaatetusta, julisteita, maissipäähineitä jne. Uusi tuttavuus mulle olivat vaahtomuoviset stetsonit ja jalkapallokypärät. Mikäpä mukavampaa kuin istua hikisessä jalkapallokatsomossa muovipakkaus päässä… Poisto-osastolla oli myös kaksi kirjalaaria, josta toisesta bongasin jotain tuttua. Ilmeisesti Lincolnissa ei ole riittävästi kolmevuotiaita suomea ymmärtäviä/opiskelevia lapsia, vaan nämä olivat jääneet myymättä:

_____________________________________________________________________________

Assosioin useasti numerot johonkin ihmiseen. Esimerkiksi 154 tuo luonnollisesti heti mieleen syntymäpäivän, 241 hääpäivän ja niin edelleen. (Samaan kategoriaan menee varmaan rekisterikilpien kirjainten täydentäminen. Huvitan itseäni useasti (erityisesti kolmekonsonanttisilla rekkareilla) täydentämällä vokaalit ja muodostaen siten sanoja. I know.  Too much information…)

Erityisen hauskaa on bongata tuttuja numerosarjoja tulosteista ja muistan jo kuusi vuotta sitten töissä tuloksia koneelle naputellessani miettineeni, että olisipa hassua, jos joskus tuloksena olisi oma tai jonkun tutun puhelinnumero. Nykyäänhän haastetta on lisätty numeroiden paljoudella, mutta pisimpään tähänastisessa elämässäni olen vastannut tähän numeroon. Muistot kirmaavat Takavainiontielle…

Seuraavan matkustusetapin lähestyessä ihminen hiljentyy tutustumaan lentoyhtiön nettisivuihin liittyen matkatavararajoituksiin. Kaksi laukkua, 23 kg kumpikin, sallitaan ilman lisäkustannuksia. Ylimääräiset laukut/yksiköt/kollit $85 kukin. Ylipainoiset $50 per laukku.

Jos Philadelphian pakettien lähettäminen maksoi $100 ja toinen niistä vielä katosi postissa, voisi päätellä, että on parempi maksaa ylikiloista koneessa kuin lähettää paketit. Varsinkin, kun kaikki posti menee nykyään lentopostina, laivarahtipostitusta ei enää tunneta. Toisaalta, lentoyhtiöilläkin on kai tuon matkatavarantoimituksen kanssa hieman enenevässä määrin ollut ongelmia, että ota tästä nyt sitten selvää… Kalliiksi tulee, se on varmaa ;)

China Rails peli ei ole vielä tullut (pitäisi siis tulla postissa). Pelin saaminsen varmistukseksi Powellien perhetuttu Richard (jonka peli siis aiheutti tämän innon) tarjoutui antamaan oman ihkauuden pelinsä mulle ja ottamaan sitten mun pelin tilalle. Kaikki osallistuvat siis täällä peliorganisaatioon, jotta syksyn pimeät illat täyttyvät peli-illoista siellä kotomaassa.

Eilinen helmityöaskartelukurssi oli hauska kokemus - haasteellisuudeltaan jotain aivan muuta kuin scrappauskurssi… Aamupäiväsessiossa tehtiin ranneketju pienistä helmistä ja iltapäivän jatkokurssilla isompi puuhelmi päällystettiin kierteiskuvioidulla helmimatolla. Iltapäivän kahdeksasta kurssilaisesta kaksi iski neulan neulatyynyyn ensimmäisen vartin jälkeen. Neljä seuraavaa noin kahden tunnin kuluessa ja puoli tuntia ennen kurssin loppumista mä olin ainoa, joka enää edes yritti jatkaa. The last (wo)man standing. Halusin saada selvyyttä kuviosta, että mulla olisi edes potentiaalinen haisu siitä, kuinka voisin asiaa jatkaa kotona. Kolikon kaksi puolta: 1) Itsensävoittamisen kokemus, käsityöelämys ja uuden oppiminen, 2) Mahdollisena lopputuloksena kummallinen helmillä päällystetty helmi, jonka värit eivät miellytä ja jolle ei (vielä ainakaan) ole mitään käyttötarkoitusta…

Kolmesataa näyttää rikkoontuvan lukijamittarissa seuraavalla kävijällä - sikäli kun kävijätiedoista selviää kuka klikkaaja on, palkintoja voisi olla luvassa! (Ehkä jopa jotain muuta kuin helmipallo…)

Osallistuin yliopiston ja muutaman muun tahon yhteistyönä järjestämän luentosarjan luennolle, jossa näkemyksiään maailmasta ja sen pelastamisesta kertoi Joel Sartore, National Geographicin valokuvaaja. Leppoisa, hauska ja vitsikäs esitys luonnollisesti upposi kuulijakuntaan, mutta erityisen sykähdyttäviä luonnollisesti olivat esityksen kuvitukseksi esitetyt valokuvat. (Jos tyyppi on kiertänyt maailmaa kuvaten National Geographiciin, ei kuvitus voi olla huono.)

Sartore vertasi ihmisten suhtautumista ilmastonmuutokseen sammakko-ja-kattila -vertauksin. Jos sammakko laitetaan kiehuvaa vettä täynnä olevaan kattilaan, se hyppää pois. Jos sammakko laitetaan kattilaan, jossa on kylmää vettä ja jota aletaan kuumentaa kiehuvaksi, sammakko pysyy kattilassa ja keittyy kuoliaaksi.

Tässä maassa on paljon kierrätys- ja ympäristönsuojeluasioita tiedostavia ihmisiä. Mutta kuten Suomessakin, niitä muita on vielä niin paljon enemmän. Vaikuttava esitys, ehkä kerron siitä vielä tarkemmin tuonnempana! 

Ai niin, ja tietysti siinäkin tilaisuudessa bongasin kaksi isokenkäistä (=ortoosijalkaa). Alan usko niiden keskittyneisyyteen Nebraskan Lincolnissa. 

Ennen tammikuista onnettomuuttani ja sitä seuranneita kuutta viikkoa en muista nähneeni koskaan, missään, kenellään sellaista ortoosia (se musta iso tukihärveli, joka tuhosi parkettimme..) Täällä niitä on tullut vastaan jo kolme! Vaikka oikea vastaus niiden havainnoimiseen onkin varmasti se, että nyt kiinnitän niihin eri lailla huomiota (vrt. ihan kaikilla on legginsit/ lyhyet kivasti leikatut hiukset/ crocsit kun olet miettinyt sellaisten hankkimista..), mutta oma selitykseni on, että niitä on täällä liikenteessä enemmän.

Osin ehkä johtuen talvesta ja kovista pakkasista niihin aikoihin, puin useimmiten puntin sen tuen päälle ja toiseen jalkaan jonkin korkeapohjaisen kengän korkeuseroa tasoittamaan. Mutta eilen näin tytön minishortseissa, ortoosi toisessa jalassa ja piikkikorkokenkä toisessa. Varsinainen jalkansa koloneiden trend setter!