Ameriikanlaura

Tänään oli toisen palkkasekin lunastamisen päivä. Se ei tullut postissa, vaan noudin sen jostain naapurilaitoksen toimistosta (ilmeisesti se, että olen täällä enää muutaman päivän, aiheutti erityisjärjestelyn). Kävelin rivakasti hellesäässä pankkiin, jotta ehtisin ennen sulkemisaikaa, enkä joutuisi jalkaisin drive-in-linjalle. Tiesin ottaneeni riskin, etten kiertänyt ´kodin´ kautta ja  hakenut passiani, mutta toinen vaihtoehto olisi ollut myöhästyä pankin aukioloajasta.

Nuori virkailijamies luonnollisesti kysyi henkilöllisyyspapereitani  ja äimisteli siinä ajokorttiani jonkin aikaa. (Onneksi, jostain syystä mitä en muista, olimme juuri pari kuukautta sitten töissä kahvitunnilla tutkailleet ajokortteja ja osasin sanoa, että "driving licence" lukee hennon vaaleanpunaisella siinä oikeassa reunassa.) Ja meni sitten konttoripäällikön lasikoppiin kyselemään, että pitäisikö kortti hyväksyä. Äimistelivät siinä tuokion keskenänsä ja kaiketi googlailivat jotain netistä, kunnes virkailijanuorukainen tuli takaisin ja kyseli, ettei mulla sattuisi olemaan mukana jotain toista dokumenttia, kuten passia tai Yhdysvalloissa myönnettyä korttia. Sanoin, että mulla ei ole muuta kuin yliopiston ID-korttini ja vilautin sitä. Ja se riittikin henkilöllisyyspaperiksi. Punainen lätyskä (kuvallinen kylläkin), jonka hankkimiseen tarvitsin paperilappusen laitokselta ja jonka myöntämisessä ei juurikaan varmisteltu henkilöllisyyttä… Mutta se oli "issued in the U.S." ja se riitti rahnan saamiseen. Tuntui todellakin siltä, että vain amerikkalainen on tässä tapauksessa turvallista, ja että kaikki muu on rinnastettavissa kirjastokorttiin tai osuuskassan  jäsenkorttiin. Oh well. Olisinhan tietysti voinut palata takaisin passin kanssa joskus myöhemmin, mutta kun päivät täällä ovat hieman kortilla. (miten sopivasti se istuukaan korttitekstin jälkeen ;)

Tässä siis punainen ID-kortti (sekä muut punaiset N-tuotteet, muki ja avaimenperä, jotka saavat näyttämään ihan oikealta nebraskalaiselta työntekijältä..)

Kotimatkalla kohtasin villin kaatosateen, ukkoset ja salamat, ja pienen kompaktin sateenvarjoni dimensioiden rajallisuus tuntui sekä ylä- että alakropassa. Taasen kerran koin olevani ainoa jalankulkija missään lähitienoolla. Yhdestä talosta joku mies vihelsi mulle ja huudahti: "Hey girl! You know it´s raining?" Mieleni teki vastata jotain nokkelaa, mutta mieleen tuli ainoastaan en-ole-sokerista tai on-sitä-pahempiakin-sateita-nähty -henkisiä lausahduksia, joten mumisin vaan jotain ja jatkoin matkaa eteenpäin. Minähän pidän sateesta (paljon), mutta enemmän, jos käytettävissä on sadetakki ja -housut sekä kumisaappaat.