Tänään ollaan siis Nebraskan-työpäivien suhteen siellä hiihtokilpailuista tutussa puolimatkan krouvissa. Kolme viikkoa takana, kolme edessä. Näytteet ovat jauhetut, analyysien tehtailu alkakoot!
Olen useassa käänteessä tainnut manata täkäläisiä kierrätyksettömyysjuttuja, mutta niissäkin joudun ottamaan sanojani takaisin. Kotitalouksille on kierrätyspisteet sekä lasille, metallille, paperille, pahville ja muoville. Joskin vaan 1 ja 2-luokkien muoveille, mutta silti! Paremmin kuin meillä pääkaupunkiseudulla, missä pitää joko ajaa Isoon Omenaan energiajakeensa kanssa tai maksaa 10 euroa Sorttiasemalla riippumatta siitä tuoko yhden pussillisen vai koko auton täydeltä. Pitänee muuttaa Turkuun jätteenpolttolaitoksen vaikutuspiiriin… Ja kun silmänsä totuttaa, niin juomapulloille ja -tölkeille löytyy kierrätyslaarit.
Monella on varmasti mielikuva amerikkalaisen lounasruokailun sisältämistä hampurilaisista, ranskalaisista, sipseistä, limsasta jne. Mutta valinnanvaraa on kyllä parempaan suuntaan. Sellaiseen suuntaan, mitä omallekin kampukselle kaipaisin! Corner Delistä voi ostaa leipiä erilaisin lämpimin& kylmin täyttein ja höysteeksi saa aina valita salaattia, kurkkua, tomaattia, sipulia ja niin edellen. Hieman Subway-kuppiloiden tyyliin, mutta halvemmalla. Lisäksi kuppilassa on joka päivä kahta lajia keittoa, joita voi ostaa pienen kupillisen (ehkä 1.5-2 dl). Extrana lounaansa kanssa saa pienen pussillisen rouskuteltavia juureksia. Myynnissä on myös hedelmiä (paloina ja kokonaisina) jne. Lounasruoastaan siis saa erittäin maittavan yleensä 5 dollarilla (3.6 eur), mikä on hintaluokaltaan sama kuin kotoisassa Unicafe-kuppilassa. Ja joku voisi ajatella, että sillä saa vain vettä ja leipää, mutta tosiasiassa mulle ainakin sopii tämä paremmin, sillä hintaan ei sisälly ähkyä. Kyllä siitä kuppilasta saa sipsejä, nachoja, pizzaa ja muuta ihan vakiona, mutta en ole testannut.
Eilen tein pienen kävelykierroksen tämän kampuksen pohjoisosiin, jossa on kasvihuoneet ja koeviljelypellot. Siellä piti ylittää kävelysilta, joka oli kyllä metallinen, mutta ritilät nitisivät, ja joustivat kovasti. Heti mieleeni puski lapsuuden yksi vakiopainajaisista, jota katselin useampana kuin yhtenä yönä. Unessa piti ylittää kävellen/ kontaten Konhon silta, joka oli hutera ja lankkujen välissä oli leveät raot ja alla liplatti sininen Vanaja. Unessa muistan isän kannustavan minua sillan yli muistellen, kuinka nuorena partiolaisena heidän koko vartionsa ylitti sillan putoamatta. Tässä sillassa on mun mielestä jotain samaa kuin Konhon sillassa (muutakin kuin vihreä väri).
(Klikkaa suuremmaksi.)
Parempia muistoja ko. sillalta ovat valonveikkaukset. Silta on yhden kaistan levyinen rautatiesilta (Toijalan ja Valkeakosken välillä), eli junan tullessa puomit laskeutuivat ja autot odottivat. Ja kun junia ei tullut liikennevaloilla kontrolloitiin sitä, kummasta suunnasta tulevat autot kulloinkin saivat ajaa. Siltaa lähestyttäessä autossa pidettiin aina "valonveikkaus", eli kaikkien piti arvata, oliko valo punainen, keltainen vai vihreä. Minä sinisilmäisenä kuopuksena aina tein parhaani arvaukseni suhteen, jota pidin silkkana tuuripelinä. Isä sen sijaan analysoi vastaantulevaa autovirtaa (tai sen puutetta) ja päätteli sen perusteella, mikä väri liikennevaloissa on. Useimmiten isä tietysti arvasi oikeaan (niin niitä lapsia hurutetaan), mutta minä vaan ajattelin, että isällä oli erittän hyvä tuuri! Samaisella sillalla eräänä uuden vuoden päivänä (ehkä ´83) opin myös sanomaan ärrän ja siitä palkinnoksi sain upean valkoisen Casion digitaalinäyttöisen kellon. On se silta vieläkin siellä, mutta nykyään vain junakäytössä. Ja vieressä monta uutta siltaa& väylää uuden kolmostien ansiosta.
