Ameriikanlaura

Tämä päivä on ollut todella zen, aamusta iltaan asti. Heräsin levollisen yöunen jälkeen, keitin kahvia ja mietiskelin tulevaa päivää. Lueskelin sunnuntai-Hesaria (verkkoversio ei ihan vedä vertoja paperilehdelle, mutta pääsee siinäkin tunnelmaan) ja hörpiskelin kahvia aurinkoisen päivän edetessä. Jotenkin ylellisen rauhallinen olotila jätti merkkinsä koko päivään.

Kävelin kauppaan ostamaan hieman ruokia, jättipurkin Tropicana-mehua (with lots of pulp), hedelmiä, leipää ja sensellaista. Valitsin itsepalvelukassan (koska niillä ostoksia ei pakkopakata ziljoonaan erilliseen muovipussiin), mutta nykymallilla rahastusta ei hoitanutkaan automaatti, vaan omien tuotteiden skannaamisen jälkeen siirryttiin rahastajakassalle maksamaan ostokset. Liekö tuo nyt sitten niin paljon tehokkaampaa…?

Iltapäivällä olin Jackin kanssa pyöräilemässä Wissahickon Creekin ulkoiluteillä. Hienot lehtipuumetsät, jonka keskellä, alhaalla tuolla, virtaa joki/koski/vesi. Huristelimme sellaisen 8 mailia kauniissa aurinkoisessa säässä, puiden suojaamilla varjoisilla ulkoilureiteillä. Tässä tunnelmaa kääntöpaikalla (eli aurinkoista ja lämmintä):

 

Iltakävelyni suuntasin lempikirjakauppaani, jossa olisi taas vierähtänyt moooonta tuntia, mutta nälkä iski päälle. Pysähdyin mukavaan japanilaiseen ravintolaan, jossa en ollut ennen käynyt, mutta johon oli mieli useasti halajannut.

Vieressäni istuivat vanhempi herra pojanpoikansa kanssa, sekä pojan ystävä (naapurintyttö), molemmat viidesluokkalaisia. Tyttö maistoi kaikkea, piti ruuasta eikä lainkaan kitissyt. Poika kitisi kaikesta, että se on too spicy, en halua vettä, haluan mielummin kokista, en halua syödä tätä, en tykkää riisistä, ruoka on liian tulista, onpas sinä vain sanot että se ei ole mausteista koska itse tykkäät mausteisesta jne jne. Pojan annos lähetettiin keittiöön takaisin ja kolme tarjoilijaa yritti keksiä pojalle jotain purtavaa. Lopputulemana poika sai kevyesti friteerattuja broilerinpaloja teriyakikastikkeella ja söi ne koskemattakaan kastikkeeseen. Ainoa toive annoksen kanssa oli: "Saisiko ketsuppia?"

Hieman oli siis sellainen tunne, että isoisä huitaisi rahansa kankkulan kaivoon. Uskon, että heidänkin ruokansa olivat hyviä, koska omani olivat.. loistavia! Erittäin herkullinen sienikeitto alkuruuaksi ja hieman sushia pääruuaksi. Nam! Spicy Tuna Roll oli sen verran Spicy, että jouduin kaivamaan laukustani Luke Skywalker-nenäliinani, jotka tuli reilu vuosi sitten hankittua muistaakseni Ranskanmaalta.  Ja Lukehan pelasti!

Jäähyväiset Lincolnille heitettiin helteisessä säässä, jossa kaupunki odotteli jalkapallopelin alkua. Tiet olivat ruuhkaisat, mutta onneksi kaupungin suuntaan, ei lentokentälle. Kentällä kaikki matkalaukut jätettiin avattavaksi&syynättäviksi. Pienellä kentällä ei kaiketi ole paljoa muuta huvia kuin penkoa ihmisten matkalaukkuja… Saa nähdä, onko scrappaustarvikkeeni luokiteltu vaarallisiksi! Ensimmäinen lento Denveriin oli vain lyhyt pyrähdys, suunnilleen tunnin ja perillä vastaanottamassa maisema joka oli lättänää kuin Pohjanmaa, mutta jonka horisontissa siinsivät Rocky Mountains (Kuitti l. nähty. :)

Seuraavaa lentoa odotellessani kävin lentokenttäkuppilassa hampurilaisella ja samalla seurasin teeveestä Huskersien peliä (vaihtelevasti tilanne oli hyvä tai huono). Purilaisen hoitelemiseen tuotiin paksuun lautasliinaan kiedottu ´silverware´, joka oli siis hopeanväriseksi maalattuja muoviaterimia. Ristiriita! Nuo kuuluvat paperilautasiliinan sisään, paksuun kankaiseen pakataan hopeiset tai vähintäänkin teräksiset. Ni.

Lentokoneessa useampikin average-Joe oli matkassa perusamerikkalaisine matkustusjalkineineen. Jollette ole huomanneet koskaan aiemmin, niin kerron, että perusamerikkalaisen turistin tunnistaa hohtavan valkoisista lenkkari-tyylisistä matkustuskengistään (yl. farkkujen kanssa). Satunnaisesti niissä saattaa olla sinisiä kuvioita, mutta kokovalkoiset ovat ehdottomasti tyypillisemmät. Yleensä näitä kenkiä harvemmin näkee siis normaalikatukuvassa.  Minä taisin taasen loistaa koneessa ulkomaalaisuudellani, koska jaloissani olivat luonnonvalkoiset Camperit.

Philadelphiaan palaan melkein kuin vanhaan kotiin, en taida edes hakea kaupasta aamiaistarvikkeita, vaan huomenissa herättyäni suuntaan Rollers´iin aamiaiselle.
Ja viikon päästähän sitä ollaan jo kotona!

Tänään oli toisen palkkasekin lunastamisen päivä. Se ei tullut postissa, vaan noudin sen jostain naapurilaitoksen toimistosta (ilmeisesti se, että olen täällä enää muutaman päivän, aiheutti erityisjärjestelyn). Kävelin rivakasti hellesäässä pankkiin, jotta ehtisin ennen sulkemisaikaa, enkä joutuisi jalkaisin drive-in-linjalle. Tiesin ottaneeni riskin, etten kiertänyt ´kodin´ kautta ja  hakenut passiani, mutta toinen vaihtoehto olisi ollut myöhästyä pankin aukioloajasta.

Nuori virkailijamies luonnollisesti kysyi henkilöllisyyspapereitani  ja äimisteli siinä ajokorttiani jonkin aikaa. (Onneksi, jostain syystä mitä en muista, olimme juuri pari kuukautta sitten töissä kahvitunnilla tutkailleet ajokortteja ja osasin sanoa, että "driving licence" lukee hennon vaaleanpunaisella siinä oikeassa reunassa.) Ja meni sitten konttoripäällikön lasikoppiin kyselemään, että pitäisikö kortti hyväksyä. Äimistelivät siinä tuokion keskenänsä ja kaiketi googlailivat jotain netistä, kunnes virkailijanuorukainen tuli takaisin ja kyseli, ettei mulla sattuisi olemaan mukana jotain toista dokumenttia, kuten passia tai Yhdysvalloissa myönnettyä korttia. Sanoin, että mulla ei ole muuta kuin yliopiston ID-korttini ja vilautin sitä. Ja se riittikin henkilöllisyyspaperiksi. Punainen lätyskä (kuvallinen kylläkin), jonka hankkimiseen tarvitsin paperilappusen laitokselta ja jonka myöntämisessä ei juurikaan varmisteltu henkilöllisyyttä… Mutta se oli "issued in the U.S." ja se riitti rahnan saamiseen. Tuntui todellakin siltä, että vain amerikkalainen on tässä tapauksessa turvallista, ja että kaikki muu on rinnastettavissa kirjastokorttiin tai osuuskassan  jäsenkorttiin. Oh well. Olisinhan tietysti voinut palata takaisin passin kanssa joskus myöhemmin, mutta kun päivät täällä ovat hieman kortilla. (miten sopivasti se istuukaan korttitekstin jälkeen ;)

Tässä siis punainen ID-kortti (sekä muut punaiset N-tuotteet, muki ja avaimenperä, jotka saavat näyttämään ihan oikealta nebraskalaiselta työntekijältä..)

 

Kotimatkalla kohtasin villin kaatosateen, ukkoset ja salamat, ja pienen kompaktin sateenvarjoni dimensioiden rajallisuus tuntui sekä ylä- että alakropassa. Taasen kerran koin olevani ainoa jalankulkija missään lähitienoolla. Yhdestä talosta joku mies vihelsi mulle ja huudahti: "Hey girl! You know it´s raining?" Mieleni teki vastata jotain nokkelaa, mutta mieleen tuli ainoastaan en-ole-sokerista tai on-sitä-pahempiakin-sateita-nähty -henkisiä lausahduksia, joten mumisin vaan jotain ja jatkoin matkaa eteenpäin. Minähän pidän sateesta (paljon), mutta enemmän, jos käytettävissä on sadetakki ja -housut sekä kumisaappaat. 

Nimittäin rautatiepeli. Laatikko odotteli postikasan vieressä töistä tullessa. Päivällä sain paketin työpaikalle työpaikalta (eli työjuttuja Suomesta tänne puuhasteltavaksi). Kahden postipaketin päivä on jotain ihanaa ja ennenkokematonta! Tällaisella postinodottajalle kuin minä mikä tahansa ei-lasku-posti on yleensä hyvin tervetullut ja odotettu, puhumattakaan kahdesta paketista samana päivänä. (Tässä välissä voisi vinkata, että on hyvää aikaa lähettää mulle kotiin kortteja odottelemaan kotiinpaluuta. Heh… ;)

Vaikka peli on ollut hallussani vasta noin 2.5 tuntia, on pelinappulajunat on jo pohjamaalattu… Voin vaan ihailla Powellien antautuneisuutta tähän asiaan. No, pohjamaalaus sinänsä ei ollut suurikaan operaatio, koska autotallissa on vakiona ruiskumaalauspiste. (Tällaisina hetkinä minäkin haluan asumaan omakotitaloon. Toisaalta, aamulla kun perheen isäntä raaputti rännien alta maalia maalatakseen uutta päälle, en halunnut asumaan omakotitaloon.)

 

Kuten aiemmin mainitsin, täkäläisen työpaikan takapihalla on traktoreiden testausrata. Kuulin tuossa taannoin esityksen ko. radan toiminnasta ja päätin sitten piipahtaa myös oheisessa traktorimuseossa. Nebraskassa on testattu traktoreita jo suunnilleen 100 vuotta samoilla testeillä ja "Nebraska Test" on asiaa paremmin tuntevien hyvin yleisesti tuntema käsite. Nyt tuo yliopiston laitos, joka testirataa ylläpitää on panostanut nykyaikaisiin verkkopalveluihin ja tarjoaa mm. testitietoja vanhojen traktoreiden ominaisuuksista sekä testiraportteja vuosikymmeniä taaksepäin. Verkkomateriaaliin kuuluu lisäksi erilaisten traktoreiden käyttöohjeita ja ´räjäytyskuvia´, jos joku haluaisi vaikka kunnostaa oman antiikkisen traktorinsa. Opiskelijoille pidetään traktorin kunnostuskerhoa, jossa vuoden aikana kunnostetaan yhteistoimintana 1950-luvun traktori. Museossa olevat traktorit olivat myös kaikki kunnostettuja ja kiilsivät puhtauttaan. Traktoreiden  lisäksi näytillä oli kaksi 1910-luvun entisöityä autoa, mutta kamerahan päätti sitten hyydähtää juuri ennen niiden kuvaamista. Tässä kuitenkin John Deere, amerikkalaisten Massey Ferguson. (Pahoitteluni kaikille asiasta enemmän ymmärtäville, sikäli kun vertauskuva ontuu..)

 

Pahoitteluni, että kuvat venyvät pystysuunnassa neliöiksi - en nyt ehdi muokkailla asetuksia.. Ja huomioksi vielä sellainenkin, että tämä postaus tuli kirjoitettua jo eilen illalla, vaikka se vasta tänään julkaistaan. 

Paikallinen ´Akateeminen´ on kolmikerroksinen kauppa, jonka panostus kirjoihin on jotain aivan muuta. Koko keskikerros on täynnä Huskers-tavaraa, fanituotteita, vaatteita jne. Sieltä saa siis kaiken tavanomaisen (lippikset, t-paidat, takit, verkkarit, kaulahuivit) myös kaikkea sellaista, mitä ei heti osaisi odottaa (astiastot tavalliselle ja kiinalaiselle ruualle, käsilaukut, sängynpeitot,
viinilasit, hiuspompulat, koiranvaatteet, retkituolit, solmiot, smokkivyöt, muutamia nyt mainitakseni). Ehkä 5% kerrosalasta on kirjoille.

Kaupan yläkerta on jaettu kahteen osastoon: kurssikirjat ja taiteilijatarvikkeet. Kurssikirjoja myydään paljon myös käytettyinä, mistä pisteet tietysti systeemille. (Täällähän kaikki kirjat pitää kuitenkin ostaa, minkä takia on mahtavaa, että kaikki kirjakaupat on mukana myyntisysteemissä.) Taiteilijatarvikeosastolta saa luonnollisesti kaikkea kivaa luoviin hetkiin.

Kaupan alakerrassa on poisto-osasto, missä pääasiassa myytiin jäännöseriä Huskers-vaatetusta, julisteita, maissipäähineitä jne. Uusi tuttavuus mulle olivat vaahtomuoviset stetsonit ja jalkapallokypärät. Mikäpä mukavampaa kuin istua hikisessä jalkapallokatsomossa muovipakkaus päässä… Poisto-osastolla oli myös kaksi kirjalaaria, josta toisesta bongasin jotain tuttua. Ilmeisesti Lincolnissa ei ole riittävästi kolmevuotiaita suomea ymmärtäviä/opiskelevia lapsia, vaan nämä olivat jääneet myymättä:

 

_____________________________________________________________________________

Assosioin useasti numerot johonkin ihmiseen. Esimerkiksi 154 tuo luonnollisesti heti mieleen syntymäpäivän, 241 hääpäivän ja niin edelleen. (Samaan kategoriaan menee varmaan rekisterikilpien kirjainten täydentäminen. Huvitan itseäni useasti (erityisesti kolmekonsonanttisilla rekkareilla) täydentämällä vokaalit ja muodostaen siten sanoja. I know.  Too much information…)

Erityisen hauskaa on bongata tuttuja numerosarjoja tulosteista ja muistan jo kuusi vuotta sitten töissä tuloksia koneelle naputellessani miettineeni, että olisipa hassua, jos joskus tuloksena olisi oma tai jonkun tutun puhelinnumero. Nykyäänhän haastetta on lisätty numeroiden paljoudella, mutta pisimpään tähänastisessa elämässäni olen vastannut tähän numeroon. Muistot kirmaavat Takavainiontielle…

Seuraavan matkustusetapin lähestyessä ihminen hiljentyy tutustumaan lentoyhtiön nettisivuihin liittyen matkatavararajoituksiin. Kaksi laukkua, 23 kg kumpikin, sallitaan ilman lisäkustannuksia. Ylimääräiset laukut/yksiköt/kollit $85 kukin. Ylipainoiset $50 per laukku.

Jos Philadelphian pakettien lähettäminen maksoi $100 ja toinen niistä vielä katosi postissa, voisi päätellä, että on parempi maksaa ylikiloista koneessa kuin lähettää paketit. Varsinkin, kun kaikki posti menee nykyään lentopostina, laivarahtipostitusta ei enää tunneta. Toisaalta, lentoyhtiöilläkin on kai tuon matkatavarantoimituksen kanssa hieman enenevässä määrin ollut ongelmia, että ota tästä nyt sitten selvää… Kalliiksi tulee, se on varmaa ;)

China Rails peli ei ole vielä tullut (pitäisi siis tulla postissa). Pelin saaminsen varmistukseksi Powellien perhetuttu Richard (jonka peli siis aiheutti tämän innon) tarjoutui antamaan oman ihkauuden pelinsä mulle ja ottamaan sitten mun pelin tilalle. Kaikki osallistuvat siis täällä peliorganisaatioon, jotta syksyn pimeät illat täyttyvät peli-illoista siellä kotomaassa.

Eilinen helmityöaskartelukurssi oli hauska kokemus - haasteellisuudeltaan jotain aivan muuta kuin scrappauskurssi… Aamupäiväsessiossa tehtiin ranneketju pienistä helmistä ja iltapäivän jatkokurssilla isompi puuhelmi päällystettiin kierteiskuvioidulla helmimatolla. Iltapäivän kahdeksasta kurssilaisesta kaksi iski neulan neulatyynyyn ensimmäisen vartin jälkeen. Neljä seuraavaa noin kahden tunnin kuluessa ja puoli tuntia ennen kurssin loppumista mä olin ainoa, joka enää edes yritti jatkaa. The last (wo)man standing. Halusin saada selvyyttä kuviosta, että mulla olisi edes potentiaalinen haisu siitä, kuinka voisin asiaa jatkaa kotona. Kolikon kaksi puolta: 1) Itsensävoittamisen kokemus, käsityöelämys ja uuden oppiminen, 2) Mahdollisena lopputuloksena kummallinen helmillä päällystetty helmi, jonka värit eivät miellytä ja jolle ei (vielä ainakaan) ole mitään käyttötarkoitusta…

Kolmesataa näyttää rikkoontuvan lukijamittarissa seuraavalla kävijällä - sikäli kun kävijätiedoista selviää kuka klikkaaja on, palkintoja voisi olla luvassa! (Ehkä jopa jotain muuta kuin helmipallo…)

Ennen tammikuista onnettomuuttani ja sitä seuranneita kuutta viikkoa en muista nähneeni koskaan, missään, kenellään sellaista ortoosia (se musta iso tukihärveli, joka tuhosi parkettimme..) Täällä niitä on tullut vastaan jo kolme! Vaikka oikea vastaus niiden havainnoimiseen onkin varmasti se, että nyt kiinnitän niihin eri lailla huomiota (vrt. ihan kaikilla on legginsit/ lyhyet kivasti leikatut hiukset/ crocsit kun olet miettinyt sellaisten hankkimista..), mutta oma selitykseni on, että niitä on täällä liikenteessä enemmän.

Osin ehkä johtuen talvesta ja kovista pakkasista niihin aikoihin, puin useimmiten puntin sen tuen päälle ja toiseen jalkaan jonkin korkeapohjaisen kengän korkeuseroa tasoittamaan. Mutta eilen näin tytön minishortseissa, ortoosi toisessa jalassa ja piikkikorkokenkä toisessa. Varsinainen jalkansa koloneiden trend setter!

Sophia (scrapping-kaveri) on perusamerikkalaisen perheenäidin tavoin ryhtynyt pieneen verkostomarkkinointipuuhaan hommatakseen lisätuloja kosmetiikkamyynnillä ja osallistuin tänään hänen vieraanaan kasvohoitoiltaan, jossa tuotteita testailtiin ja ihailtiin. Meikistäni tuli kaunis, mutta huh mikä meno!

Tavallisesta kasvohoitoillasta poiketen juuri tämä ilta oli erityinen sillä koko ketjun suuri kiho oli vierailemassa ja kertomassa menestystarinaansa ja yleistä yrityksestä. Ja kaikki ihastelivat hänen urallaan saavuttamiaan palkintoja, rahoja ja tavaroita. Yrityksen ideologiassa luonnollisesti palkitaan ahkerasti tuotteita myyneet konsultit jollain provikalla myydyistä tuotteista, mutta "sen lisäksi" annetaan tavaroita (perus pikkupalkintoja kuten laukut, kassit, kodinkoneet ym.ym.). Ja jos myyt todella hyvin, saat timanttikoruja, auton, ulkomaanmatkoja ja tietysti ansaitset paljon rahaa. Siitä tilaisuudesta oli hämäläinen vaatimattomuus kaukana ja ihan reteesti nämä todelliset myyntitykit kertoivat vuosiansioistaan, kuinka monta vaalenpunaista cadillacia on perä jälkeen ansaittu (jos enää pysyttiin laskuissa mukana) jne. Ja tämä iso kiho esitteli timanttikorujansa auliisti ja laittoi ne jopa kiertämään yleisössä (!!!!), jotta kaikki saivat ihastella hänen saavutuksiaan. ISOJA timanttisormuksia oli neljä ja kussakin kymmeniä timantteja (jotain 10 karaatin edestä kussakin), timanttirannekoruja, kaulakoruja jne.jne.  Niitä kun on jo kuulemma niin paljon, ettei enää itse tarvitse, niin hän niitä lahjoittaa ystävilleen. Vaikka timantit on ihan jees munkin mielestä, niin tämä oli kyllä jo ällöttävän puolella. Tuotteissahan se kuitenkin maksetaan. (Ja ne oli kyllä jotenkin ihan kohtuuhintaisia, eli en tiedä, miten moinen systeemi voi pyöriä.)

Mutta kyllä oli suomityttö ihmeissään, kun rouvat jakavat tietoja ansaitsemistaan palkinnoista ja keskitason kihot jopa käyttivät sellaisia dollarilukemarintaneuloja, joista saattoi nähdä ansaitut taalat. Rivikonsultteja palkittin vain pikkujutuilla ja menestyssymboleilla (nauhat missikisojen tyyliin parhaiten ed. viikon aikana myyneelle, eniten kontakteja tehneelle muovitiara päähän ja niin edelleen.)

Aika sanoinkuvaamaton kokemus (tai siis tulihan tästä sanoja, mutta siis mahdotonta kuvailla, kuinka absurdia oli kuunnella niitä selostuksia.).

Mikä siinä onkin, että täkäläinen nenä on jotenkin tottunut ällöihin tiskirätteihin, -sieniin jne. Pari vuotta sitten tilitin Philadelphian asuinmestani tiskisienen sanoinkuvaamattomasta hajusta. Ja täällä sama juttu! Perheen tiskivastaava isä pesee astiat sellaisella puuvillaisella rätillä, joka haisee kuivanakin ja kaukaa kammottavalle. Äidin aseena on ulkomuodoltaan perustiskiharjan näköinen kapistus, jossa harjasten sijaan on pesusieni ja varsi on pesuainesäiliö, josta voi sitten tiskatessaan annostella ainetta suoraan astialle. Muuten ihan kelpo kapine, mutta sieni on minun mittakaavallani parhaat päivänsä nähnyt.

Olen siis muutamia kertoja tarjoutunut tiskaamaan illallisen jälkeen, mutta hajun takia joudun rajoittamaan kertoja… Emäntäni vielä oikein korosti, että tiskaa vain sen verran kuin kuivaustelineeseen mahtuu, sillä hänestä on hygieenisempää antaa astioiden kuivua itsestään kuin pyyhkiä astiapyyhkeellä. Hygieenisempää?? Sen rättipesun ja huonon huuhtelun jälkeen? Tämä kuuluu niihin asioihin, joita ei halua muistaa/ajatellessa ruokapöydässä.

Jonkin verran erilaiset kasvatusopit on perheen tytöille verrattuna esim. omaan kasvatukseeni, joten he eivät tosiaankaan ota osaa tiskaus- tai muihin kotiaskareisiin. Ei puhettakaan, että ruokapöydässä odotettaisiin, että kaikki ovat saaneet ruokaa ennen kuin aletaan syömään. Tai sen kummemmin odoteltaisi, että kaikki ovat syöneet ennen kuin noustaan pöydästä. Ruuan mätettyään tytöt (16 ja 20 v.) nousevat pöydästä, vievät lautasensa keittiöön ja menevät jatkamaan illan tv-sessiota. Nuorempi ei jostain syystä myöskään sekoita ruokia, vaan syö ensin esimerkiksi pelkän riisin, sitten kastikkeen ja viimeiseksi salaatin (eli näitä ei oteta lautaselle samanaikaisesti.)

Ja ruoka tietysti syödään pelkästään haarukalla. Veistä saatetaan käyttää, jotta ensin pilkotaan ruoka ja sitten käytetään pelkkää haarukkaa. (Ilahduttavan poikkeuksen tekevät vanhemmat, jotka kyllä syövät veitsellä ja haarukalla.) Meinasin päästää tänään ilmoille kyynisen minäni, mutta onneksi, onneksi hillitsin itseni.

Nuorempi tytär (kitinä-äänellä): Minkä takia meille on katettu veitset?

Äiti (hyvin tyynesti): Jos olisit halunnut pienentää ruokaasi (=pastaa+jättiravunpyrstökastiketta).

Vanhempi tytär: Minkä takia meille on katettu lautasliinat? (tässä perheessä on joka päivä sellaiset perusvalkoiset servetit.)

Äiti (edelleenkin tyynenä): No, jos olisit sotkenut kastikkeen kanssa olisit voinut pyyhkiä sillä.

Laura (äänettömästi mielessään kihisten): No, sen takia, että kummat suomalaiset pöytätavat omaava vieraanne kattoi pöydän (ja jatkoi vielä mielessään) ettekä te laiskimukset ette ikinä laita rikkaa ristiin kotitöiden kanssa. Grrr….

Tällaisia ne ovat kulttuurien kohtaamiset! Tiedän kyllä, että amerikkalaiset perheet eivät ole ainoita, joissa lapset pompottavat vanhempiaan, mutta toivottavasti itse en ole ollut tuollainen teininä!

Kulttuurieroista kerrottakoon vielä sellainenkin hassu juttu, jossa ei pilkata amerikkalaisia. En osaa käyttää täkäläistä juoma-automaattia! Tiedättehän sen sellaisen koulujen käytävillä olevan altaan, jossa painetaan napista ja laitteesta tulee kaareva vesinoro, josta sitten jotenkin suuhun otetaan sitä vettä. Se sellainen, jonka luona leffoissa collegetyttö on juomassa ja poika kumartuu juomaan yhtä aikaa. Ja sitten vaivihkaisesti huulet tapaavat vesinorossa ja rakkaus alkaa. Onneksi mun ei ole tarvinnut vongata sellaisen vesilaitteen äärellä! Vesi pärskyy päälle, suuhun päätyy ehkä 24% ja loput ruiskuavat ei edes siihen alla olevaan altaaseen, vaan lattialle. En siis ole erityisen cool näky sen luona ja turvaudunkin pulloveteen…

(Asiaan vihkiytymättömille selvitettäköön, että otsikko on Seminaarinmäen Mieslaulajia.)

Viime aikoina (enemmän ja vähemmän ainakin huhtikuusta alkaen) on mielessä pyörinyt väitöskirja enemmällä tai vähemmällä teholla. Tuntuu hurjalta, että loppusuora on käsillä. Että iltaisin ei tarvitse enää (ikinä?) miettiä, että muokkaisiko taulukoita, lukisiko artikkeleita, oikolukisiko tekstiänsä. Tuntuu ihanalta, että paperit saa pinota ja pakata, raakileversiot repiä. Oikeastaan pahin puristus on kai jo takana, kun kirjaa esitarkastetaan. Mutta jonkinlainen puristus on luvassa luultavasti korjauksia tehdessä vielä täälläoloaikana (vähintääkin siitä syystä, että ko. hommaa tehdään iltaisin, öisin&viikonloppuisin).

Ja nyt sitten kun on väitöskirja lähes kirjoitettuna, löydän väitöskirjankirjoittajan todellisen kumppanin, organizerin papereille kuljetusta varten. Kovitettu kassi, jossa on riippukansioita. Täydellinen systeemi papereiden kuljettamiseen työpaikan ja kodin välillä. Vaikka se kirja on melkein jo kirjoitettu, en malttanut olla ostamatta tällaista mahdollisiin muihin tulevaisuuden tarpeisiin. Koska se on kaunis, käytännöllinen ja kuul (=rimmaa kahden edellisen koon kanssa paremmin.)

Näissä organisaattoritarvikkeissa amerikkalaisilla on paremmat markkinat kuin meillä (niiden tussimarkkinoiden lisäksi). Haluaisin järjestellä askartelukaappini hankkimalla lokerikkoja, laatikoita, telineitä ja tukia TÄÄLTÄ enkä Etolasta/Tiimarista/ Hong Kongista/ Ikeasta tai muista missä on huono/ruma valikoima. Ehkä eniten juuri tuon ruman valikoiman takia. Suomesta saa niitä muutamia Orthex-laatikoita, mutta ei sitten oikein muita (olkoonkin kotimaisia, mutta ne pitää olla suljetun oven takana muualla kuin varastoissa). (tämä on pientä kärjistystä, mutta täällä on vaan niin paljon enemmän niitä…

Otsikko viittaa Cindyn tämäniltaiseen lausahdukseen askarteluorientoituneista ihmisistä, jotka ideoivat kaikkea ja koko ajan (niin kuin me teimme siinä ohimennen keittiössä seisoskellessa), ja toteuttavatkin käytettävissä olevan ajan puitteissa ja manaavat sen ajan vähyyttä.

Ai niin, myöhäisherännäisten joukosta päivää. Olen tänään kuunnellut hieman Scandinavian Music Groupia ja ihmetellyt, että miksi en ole yhtään aiemmin ollut kiinnostunut koko bändistä. Mielikuvani oli kaiketi jokin Ultra Bra:n raunioista kasaanraavittu kokoonpano, mutta eihän tässä ole lainkaan siitä kyse. Ulkomailla tilapäisesti vaikuttavalle ihmiselle ainakin kolahtaa laulettu suomen kieli kauniiden äänikuvioiden kanssa.

Aamulla kävin lunastamassa täkäläisen palkkasekkini aamutuimaan. Hienoinen mieliteko oli mennä drive in-linjalle kävellen, ihan vaan osoittaakseni kuinka hassulta drive in-pankki tuntui (kuinka niiiin työlästä on jättää auto parkkiin ja mennä pankkihalliin asioimaan.)

Olen havainnut nyt kahden Yhdysvaltain pidemmän visiitin aikana, että halu kuunnella suomalaista musiikkia kasvaa ulkomailla ollessa. Tälle visiitille ei ole vielä tullut ´teemalevyä´, jota kuuntelisin suunnilleen joka päivä, sillä ensimmäiset viikot meni äänikirjojen parissa. Lataisin lisääkin, mutta en keksi minkä kirjan haluaisin! Olen kuunnellut jo yhden Peter Maylen, yhden Maeve Binchyn ja yhden Ellen DeGeneresin. Mitä seuraavaksi?? (vinkkejä hyvistä kirjoista, joita iTunesissa saattaisi olla saatavilla, otetaan vastaan kommenttilaatikossa. Samoin kuin kannattavista suomimusaostoista). Teemalevyn puuttuessa olen em. äänikirjojen lisäksi kuunnellut "mitä-nyt-sattuu-soittimessa-olemaan" suomalaista musiikkia sekä Radio Helsingin Podcasteja. Tukevasti ilmassa ohjelman radiofilosofeiksi tituleeratut juontajat ovat kyllä mukavia kuunnella, mutta ONKO PAKKO syödä purkkaa (tai pitää mäyssyttävää ääntä, joka kuulostaa purkansyönniltä) ja ryystää kahvia radiossa?? Ja ymmärrän kyllä, että Podcasteista on leikattu musaosiot pois, mutta usein harmittaa, että kappale spiikataan sisään ja sitä melkein innostuu, siitä mitä tuleman pitää, kunnes taas muistaa, ettei musiikkia noissa toimitteissa olekaan tarjolla. Mutta pieni hinta siitä, että saa kuunnella kivaa kotimaista kanavaa.

Eilen olin viettämässä Labor Dayta isäntäperheeni tuttavien luona pelipäivässä. Paikalla oli paljon lautapelejä, kaikki toivat ruokaa ja sitten pelattiin ja hieman syötiin. Mukava konsepti. Erittäin mukava uusi pelituttavuus oli China Rails, jossa rakennetaan ympäri Kiinaa rautateitä ja toimitetaan erilaisia hyödykkeitä paikasta toiseen. Kuulostaa erittäin yksinkertaiselle ja tylsälle, mutta kyseessä oli mahtava strategiapeli. Puhumattakaan siitä, että pelin omistaja, rautatiepeleille pikkusen omistautunut Richard, oli tuonut käsinmaalatut junapelinappulat, erivärisiä tusseja ja laminoidun pelialustan. (Välihuomautus tusseista: Niissä asioissa amerikkalaisilla on kyllä paremmat oltavat. Kaikilla on kattava kokoelma eri värisiä ja paksuisia Sharpie- ja vis-a-vis-kyniä. Joku voisi luulla, että mulla olisi tarpeeksi tusseja, mutta e-hei!) Jotta siis tiedoksi vaan ystäville, että meillä vietetään ensi talvena pelipäiviä! (anteeksi, Jukka, en tainnut tästä muistaa mainita…)

Viimeisenä kirjoittamisen arvoisena (?) pikku juttuna kerrottakoon taasen hieman labraoloista. Täällä on niin hyvät vetokaapit, että paperit ym. on teipattava kiinni, jos haluaa niiden pysyvän pöytäpinnalla. Ja taannoin avattuani, kaadettuani ja pipetoituani pyridiiniä jo jonkin aikaa en haistanut mitään ja oli pakko varmistaa purkista ihan lähemmin haistellen, että siinä tosiaan oli pyridiiniä. No, olihan se… (Asiaa tuntemattomille kerrottakoon, että mätä kananmuna on pyridiiniin verrattuna ruusunkukkia ja kasteisia niittyjä.)

Sunnuntai on oikein sopiva päivä askartelulle. (No, jokainen päivä on sopiva askartelulle.) Scrapbooking-ystäväni Sophia haki mut aamupäivällä ja matkasimme ensin "askartelukauppojen Wal-Martiin" eli Michaelsiin. Muistikuvani Philadelphian Michaelsista oli sen suuntainen, että pelkäsin hullaantuvani kaikkien luottorajojen ja matkatavarapainorajoitusten uhallakin, mutta jollain ihmeellisellä tavalla sain taottua päähäni, että mun ei ole sittenkään pakko ostaa ihan kaikkea haluamaani… Joten selvisin omalla skaalallani aika kevyin varustuksin.

Tarvikekaupasta suuntasimme jo kovinkin tuttuun Scrap Your Heart Out-kauppaan ja kolmisen tuntia askartelimme siellä. Nyt alkaa olla sellainen tilanne, että pitää kiireenvilkkaa ottaa lisää valokuvia tai ei ole enää scrapattavaa.

Meilläpä täällä onkin huomenna vapaapäivä töistä, joten nelipäiväinen työviikko on edessä. Toisaalta täällä työssäkäynti ei tunnu ihan samanlaiselta kuin Suomessa, eli jotenkin ei osaa ´iloita´ tuosta ylimääräisestä vapaapäivästäkään.

Tänään ollaan siis Nebraskan-työpäivien suhteen siellä hiihtokilpailuista tutussa puolimatkan krouvissa. Kolme viikkoa takana, kolme edessä. Näytteet ovat jauhetut, analyysien tehtailu alkakoot!

Olen useassa käänteessä tainnut manata täkäläisiä kierrätyksettömyysjuttuja, mutta niissäkin joudun ottamaan sanojani takaisin. Kotitalouksille on kierrätyspisteet sekä lasille, metallille, paperille, pahville ja muoville. Joskin vaan 1 ja 2-luokkien muoveille, mutta silti! Paremmin kuin meillä pääkaupunkiseudulla, missä pitää joko ajaa Isoon Omenaan energiajakeensa kanssa tai maksaa 10 euroa Sorttiasemalla riippumatta siitä tuoko yhden pussillisen vai koko auton täydeltä. Pitänee muuttaa Turkuun jätteenpolttolaitoksen vaikutuspiiriin… Ja kun silmänsä totuttaa, niin juomapulloille ja -tölkeille löytyy kierrätyslaarit. 

Monella on varmasti mielikuva amerikkalaisen lounasruokailun sisältämistä hampurilaisista, ranskalaisista, sipseistä, limsasta jne. Mutta valinnanvaraa on kyllä parempaan suuntaan. Sellaiseen suuntaan, mitä omallekin kampukselle kaipaisin! Corner Delistä voi ostaa leipiä erilaisin lämpimin& kylmin täyttein ja höysteeksi saa aina valita salaattia, kurkkua, tomaattia, sipulia ja niin edellen. Hieman Subway-kuppiloiden tyyliin, mutta halvemmalla. Lisäksi kuppilassa on joka päivä kahta lajia keittoa, joita voi ostaa pienen kupillisen (ehkä 1.5-2 dl). Extrana lounaansa kanssa saa pienen pussillisen rouskuteltavia juureksia. Myynnissä on myös hedelmiä (paloina ja kokonaisina) jne. Lounasruoastaan siis saa erittäin maittavan yleensä 5 dollarilla (3.6 eur), mikä on hintaluokaltaan sama kuin kotoisassa Unicafe-kuppilassa. Ja joku voisi ajatella, että sillä saa vain vettä ja leipää, mutta tosiasiassa mulle ainakin sopii tämä paremmin, sillä hintaan ei sisälly ähkyä. Kyllä siitä kuppilasta saa sipsejä, nachoja, pizzaa ja muuta ihan vakiona, mutta en ole testannut.

Eilen tein pienen kävelykierroksen tämän kampuksen pohjoisosiin, jossa on kasvihuoneet ja koeviljelypellot. Siellä piti ylittää kävelysilta, joka oli kyllä metallinen, mutta ritilät nitisivät, ja joustivat kovasti. Heti mieleeni puski lapsuuden yksi vakiopainajaisista, jota katselin useampana kuin yhtenä yönä. Unessa piti ylittää kävellen/ kontaten Konhon silta, joka oli hutera ja lankkujen välissä oli leveät raot ja alla liplatti sininen Vanaja. Unessa muistan isän kannustavan minua sillan yli muistellen, kuinka nuorena partiolaisena heidän koko vartionsa ylitti sillan putoamatta. Tässä sillassa on mun mielestä jotain samaa kuin Konhon sillassa (muutakin kuin vihreä väri).

(Klikkaa suuremmaksi.) 

Parempia muistoja ko. sillalta ovat valonveikkaukset. Silta on yhden kaistan levyinen rautatiesilta (Toijalan ja Valkeakosken välillä), eli junan tullessa puomit laskeutuivat ja autot odottivat. Ja kun junia ei tullut liikennevaloilla kontrolloitiin sitä, kummasta suunnasta tulevat autot kulloinkin saivat ajaa. Siltaa lähestyttäessä autossa pidettiin aina "valonveikkaus", eli kaikkien piti arvata, oliko valo punainen, keltainen vai vihreä. Minä sinisilmäisenä kuopuksena aina tein parhaani arvaukseni suhteen, jota pidin silkkana tuuripelinä. Isä sen sijaan analysoi vastaantulevaa autovirtaa (tai sen puutetta) ja päätteli sen perusteella, mikä väri liikennevaloissa on. Useimmiten isä tietysti arvasi oikeaan (niin niitä lapsia hurutetaan), mutta minä vaan ajattelin, että isällä oli erittän hyvä tuuri! Samaisella sillalla eräänä uuden vuoden päivänä (ehkä ´83) opin myös sanomaan ärrän ja siitä palkinnoksi sain upean valkoisen Casion digitaalinäyttöisen kellon. On se silta vieläkin siellä, mutta nykyään vain junakäytössä. Ja vieressä monta uutta siltaa& väylää uuden kolmostien ansiosta.

Nyt kun oon viimeistä iltaa tässä majapaikassa, niin pitänee tykittää pieni kuvakavalkadi, joita ehkä ei tule enää myöhemmin mieleen laittaa. Tämä huoneistohotelli moottoritien varressa näyttää siis tältä:

 

Tässä paikassa piti antaa "24 h notice" lähtemisestään, jonka vein siis toimistoon aamulla. Siinä kyseltiin lähdön syytä, viihtymistasoa, henkilökunnan palvelualttiutta ja tietysti parannusehdotuksia. Koska olen ollut liikenteessä yleensä toimistoajan ulkopuolella, olen kommunikoinut lähinnä yövartijan kanssa. Yhden ainoan kerran kommunikoin muun toimistonväen kanssa ja sekin johti siihen, että avaimeni ei illalla enää toiminut ja jouduin kutsumaan yövartijan avaamaan oven. Ajattelin siis, että voisin erikseen kiittää yövartijaa avuliaisuudesta. Tilaa lomakkeessa oli hyvin vähän ja en sen kummemmin selitellyt kirjoittamaani. Tulin vasta lomakkeen  palautettuani ajatelleeksi, että saattaa kuulostaa hieman tulkinnanvaraiselta kiitellä yövartijaa "for taking care of my needs after hours"… No, saavatpahan kahvitunneille naureskeltavaa ;)

Tänne tuovan tien risteyksessä on kyltti, joka tekee toiveikkaasti, mutta vielä en ole huomisen massia löytänyt täältäpäin.

 

Olen jo aiemmin kertonut kotimatkani varrella olevasta kosteikosta, jossa saalistavat raitajalkahyttyset pitävät päämajaansa.

 

 

Siellä on myös paljon näitä elukoita, joita hyppii jalkakäytävällä ja sen yli, satunnaisesti jopa kävelijän rinnuksille tms. Ainakin ne pitävät samanlaista meteliä kuin heinäsirkat. Joskin tämä kaveri on paljon pienempi kuin ne, joita isoveljen perhoshaavista muistan lapsena nähneeni. Jostain syystä kotomaassa on syntynyt sellainen käsitys, että heinäsirkan kyllä kuulee, mutta niitä on hankala nähdä. No, täällä kun kaikki on suurta ja isoa niin sirinässä on kerroin 1000, eli ehkä se sama kerroin on myös heinäsirkan näkemisellä.

 

Heinäsirkkojen lisäksi olen nähnyt aivan varmasti enemmän oravia kertasilmäyksellä (7) kuin ikinä ennen. Tämä yksilö huvitti minua väijytyshiivinnällään (ehkä sillä oli joku mehukas käpy kiikarissa), joten oli pakko kuvata.

Jalkakäytävistä (tai lähinnä niiden puutteesta & epäloogisuudestakin kirjoitin jo aiemmin, mutta laitetaan nyt vielä oikein kuvan kera. Tästä on sitten sateella mukava jatkaa…

 

Otsikko ei muuten viittaa ysärijuttuihin, vaan siihen että lämpötila on taasen mukavasti noussut yli 95 F:n (35C), mutta onneksi ei ole kosteaa ja hieman jopa tuulee.

Että sellaisia täältä tänään. Nyt pitää ryhtyä pakkailemaan, sillä aamulla on check out ja muutto lähemmäksi itäistä kampusta. 

No niin, huomaattekos, kuinka mahtavan ihmeellisiä uudistuksia usean tunnin nyhertäminen sai aikaan blogissa! Oikeaan sivupalkkiin on nyt tullut viimeiset kommentit. Ja kirjoitukset on päivittäin näkyvissä, jotta vanhempiin pääsee helpommin käsiksi. Tähän on elegantimpikin keino, mutta tällainen aloittelija-bloggaaja ei vielä hanskaa sellaisia.

Koska koko sunnuuntaipäivä on taas vietetty täällä pohjoisissa osissa, mistä ei pääse kulkemaan pois, ja missä ei ole oikein muuta tekemistä kuin ostella autoja, ei ole paljoakaan kirjoiteltavaa. Mutta pyykinpesuteknisesti tämä oli hyvä päivä. Ne suuret pyykkiläjät ovat vihdoin kuivuneet (kolme päivää siinä vaan meni..), mutta eilen&tänään olen hämmästellyt hellävaraisen pyykinpesuaineen supertehoa. Eilisissä juhlissa sain valkoiselle paidalleni punaviinitahran (grrr). Illalla uitin tahran ainoaan pesuaineeseen, jota mulla oli. Aamulla huuhtelin tahran ja — se oli poissa!

Valintaperuste kaupassa oli ostaa tuote, joka ei kehuskelisi liikaa tahranpoistokyvyllään ja värien säilytyskapasiteetillaan. Halusin jotain, joka olisi mielellään hyvin hajustamatonta jne.  Yleensä ne eivät ole niin kovin tehokkaita, mutta tämä oli todellinen lianräjäyttäjä! Mahtaisikohan allergia- ja astmaliitto suositella…

 

Haminan asemakaavasuunnittelijat varmaan näkivät painajaisia tällaisesta ja päättivat tehdä toisin. Tällaiselta siis näyttää Lincolnin kartta. Ruutupaperille on kaiketi piirretty pakolliset, systeemiä haittaavat normaalit joet ja muut vesistöt, kierrelty kahvitahrat ja lopuista on tehty katuja.

Kadunnimisuunnittelutoimikunta on joko a) halunnut tehdä kuten iiisossa pääkaupugissa, tai b) halunnut päästä helpolla. Etelä-pohjoissuuntaiset kadut ovat numeroidut ja itä-länsisuuntaisilla on kirjain (sillä poikkeuksella, että I- ja Z-katuja ei ole). O-katu halkaisee kaupungin suunnilleen keskeltä ja kaikki sen yllä on North, alla South. Väliin on kuitenkin tuikittu satunnaisia katuja, joilla on oikea nimi ja jotka siten sotkevat numeroinnin. Lisäksi ihan kaikki numeroidut eivät vie ylhäältä alas asti, eli ei voi aina olla varma, kuinka pitkä matka on kahden numeroidun tai aakkosperäkkäisen kadun väli. Parin päivän päästä osoitteeni on pohjoinen 38:s katu.

Tänään oli se illanvietto, jossa oli porukoita laitokselta ja joitain muita. Syötiin, istuttiin puutarhassa, höpöteltiin ja katseltiin isäntäparin valokuvia Australiankeikaltaan. Lystiä ja hauskaa. Itse matkakuvatkin oli mahtavia, mutta ehkä vieläkin hauskempaa oli katsella porukkaa jutustelemassa. Kulttuurieroihin kaiketi kuuluu se, millä tavoin perheestä puhutaan.  Lapset ovat aina vanhin, nuorin, keskimmäinen tai XX-vuotias, ainakin ensimmäisessä lausessa. Nimellä puhuttaessa lapsen sijoittuminen katraaseen kerrotaan jollain käänteellä (mistäs minä toisaalta tietäisin, vaikka vanhempani puhuisivat "Laura, meidän nuorimmainen", mutta laittaisin kolikkoni likoon kuitenkin "meidän Lauran" tai "tyttäreni Lauran" puolesta). Lapsista puhutaan muutenkin paljon. (Se ei varmaan ole ihan epätavallista Suomessakaan, mutta jotenkin korostettua täällä.)

Mukavaa oli myös jutella Tomin vaimon kanssa, joka siis on ollut Helsingissä reilu puoli vuotta kotiäitinä ja tunsi erittäin hyvin paikkoja. Hauskinta oli ehkä se, että heidän ykköspäivänsä Suomessa oli kuulemma vierailu toukokuisena päivänä Visavuoreen. Saatoin siihen sitten sanoa, että aika läheltä siitä olen kotoisin ;) Suurin osa paikannimistä on hyvinkin ymmärrettävissä heidän puheestaan ensimmäisellä sanomisella. Hieman aina huvittaa kuitenkin Espoo [es-puu]. Ehkä se heidänkin korvaansa kuulostaa ´poo´:lta. Oikeasti hauskaa jutella ihmisen kanssa, joka ymmärtää suomalaisen yhteiskunnan toiminnallisuuden ja sujuvuuden. Ihmisen, joka ymmärtää, miksi meistä suomalaista on hämmentävää, että täällä joku oikeasti kirjoittaa vielä sekkejä. (Jo yli 20 vuotta sitten se oli meistä hyvin hämmentävä maksuväline ja kauppaleikeissä asiaa selviteltiin kysymällä "shopisiko shekki?")

Nyt vasta huomasin (kopioituani tuon kartan tähän sivulle) tuon Peter Pan Parkin. Pitänee käydä katsomassa, onko Helinä-keiju mestoilla…

WHOOOAH! Aika moinen marssibändipläjäys! Vetopasuunoja, tuubia, saksofoneja, piccoloja, klarinetteja, oboeja, rumpuja, ksylofoneja ja muita, varmaan yli kaksikymmentä kutakin.  Ensin marssibändi esitti koreografioitaan soitton säestämänä, mutta vielä silloin ei oltu istumassa, että olisi saanut kuvaa.. Tekstimuodostelmia "N" ja "Huskers" ja sen sellaista. Sitten kisailtiin ilman soittimia koreografian handlaamisnopeudessa pudotuspelityyliin. Eli parisataa bändiläistä liikkui käskyjen mukaan ja mokaajat joutuivat lähtemään kentältä. Kunnes jäljellä oli enää yksi piccolo-tyttö ja pari jonkun vaskisektion poikaa. Ja tyttö voitti.

Sousan marssien lisäksi ilmoille puhallettiin mm. Jackson Fivea ja Diana Rossia. Pimentyvällä täysin valaistulla stadionilla se oli ihan jees kokemus!

 

Muutamia päivän mittaan havainnoituja:

* Täkäläisissä toimistohuoneissa (siis ainakaan sillä osastolla, jolla olen töissä) ei ole roskiksia, ei paperikoreja, no nothing. En vielä ole kysynyt syytä ko. ilmiöön, mutta tulipahan vaan mieleeni, että verrattain hankalaa on kiikutella roskiaan aulan roskiksiin.

* Sen lisäksi, että täällä myydään pakastettua sushia (no niin myydään Suomessakin, ei siinä mitään ihmeellistä), on kaupassa valmiiksi keitettyjä kananmunia. Taisi kadota suomalaisten kauppojen kylmähyllyistä ne valmiiksirikotut munat aika nopeaan? No, ehkä tässä on se kaivattu keittiörutiinien helpottaja? 12 keitettyä munaa vakuumipussissa. Tai sitten ihan vaan itse keittelen munani sopiviksi ennen anjovisleivälle viipalointia. (Nam! Toivottavasti seuraavan saa ennen seuraavaa Jukolan viesti harjoitus- tai kisamatkaa ;)

* Bussikuskit ovat hauskoja (yhtä hauskoja kuin se 25:n kuski, joka kesällä ´97 kuskasi minua useina kesäaamuina 05:40 vuorolla Pyynikintorilta Sammonkadulle). Koska bussi tekee täällä päässä kiepauksen ja on joka aamu 5 min myöhässä, olen aina odottelemassa pysäkillä kun auto huristaa kääntöreitilleen. Yksi kuskeista heilauttaa kättään noteeraamisen merkiksi. Yhtenä aamuna (kun satoi vettä ja olin verrattain kypsä odotteluun), hän kiitti, että olin jaksanut odotella. Olisin saattanut laukaista jotain perustympääntynyttä ja tylyä, kuten "Well, I didn´t have much choise, now did I", mutta mieltä lämmitti saamani kiitos&huomio ja paha mieli odotuksesta pyyhkiintyi pois.

Koska täällä bussit kulkevat vain tunnin välein ja viimeinen töistä majapaikkaan klo 17:55, olen 90% arki-illoista ko. bussissa. Ja kuinka mieltä lämmittikään, kun tänään illalla kuski sanoi tavallisen have-a-good-eveningin sijasta see-you-tomorrow. hih, olen kantis! 

* Amerikkalaisissa kongresseissa saa aina mitä kummallisimpia gadgeteja kotiinviemisiksi (yksi niistä on likaiseksipyöritelty älypeli kotomaan työpaikan kahvipöydässä. Voisiko joku nakata sen roskikseen, ennen paluutani..) Mutta hurjaa kyllä tämä yleisamerikkalainen krääsänjako. Olin tänään täyttämässä sosiaaliturvatunnuksen hakupapereitani ulkomaisille opiskelijoille suunnatussa orientaatiotilaisuudessa. Vaikka en edes kierrellyt erityisestä standeilla, poistuin tilaisuudesta mukanani reppukassi, muki, cd-levyn puhdistaja, matkalaukkunimikyltti, jne. Kaikki sopivasti Nebraskan N-logolla varustettuina. 

Iltaohjelmassa oli pyykinpesua ennen Grayn anatomiaa. Mutta se masiina (toisin kuin muut masiinat tässä paikassa) toimikin 25 sentin kolikoilla, ei dollarin seteleillä. Olin sitten kaatanut jo pesuaineen koneisiin, kun tajusin tämän. Damn! Siispä ei muuta kuin kerjuulle, josko jollakulla olisi vaihtaa seteliä neljännesdollarikolikoihin. Sain handlattua kaksi dollaria, eli kaksi koneellista pyykkiä, mutta kuivurinkäyttö piti unohtaa. Siksipä huoneessani on nyt pyykinkuivaamo (huomaa uudenkarhea Nebraska tee-paita etualalla):

 

Mutta ei täältä sen kummempia tällä kertaa. Lämpötila on päivisin edelleen yli kolmenkymmenen, tornadovarotuksia ja ukkoskuuroja seurataan sekä tv:stä että parhaillaan livenä ikkunan takaa ja asiat on mallillaan!

 

Koska jokaiseen Amerikanmatkaan on hyvä sisällyttää hieman askartelukurssitusta, googlasin Lincolnin tarjontaa ja suunnilleen ainoa sopiva tunti oli "Basics of Scrapbooking" ihan toisella puolen kaupunkia. Ongelmallista tällaisiin rientoihin osallistumisessa on luonnollisesti se, että täällä ei ne bussit kulje. Mutta eivät kulje taksitkaan!

Matkaa oli kampukselta noin 6 mailia, eli kymmenisen kilometriä, mutta koska oli ilta ja bussit eivät kulje, pitää ottaa kumijalka,  matkustaa keltainen valo katolla, ja mitä niitä muita tapoja onkaan ilmaista taksimatkaa.

Kysyin taksin saamisen helppoutta Curtilta. "I don´t know, I´ve never taken a cab." Tässä kylässä on periaatteessa kolme taksifirmaa, mutta ne ovat loppujen lopuksi kaikki samaa lafkaa. Selvittelin hieman enemmän tätä taksiasiaa ja kuulemma takseja oli nähty lentokentällä, mutta yleensä kaikilla on joku hakija, joten ei takseja kentältäkään saa varmasti. Koska olin kuitenkin jo ilmoittautunut kurssille, oli paikalle päästävä ja tilattava taksi. Odoteltuani noin 40 min soitin epäluuloisena taksivarmuudesta takaisin, mutta kuulemma tulossa on. Aika pian pihaan kurvasi ulkoisesti siisti auto, mutta sisältä… 

Elämäni rähjäisimmän taksikyydin olen kokenut Dominikaanisessa tasavallassa (eikä sekään ollut varsinaisesti kai virallinen taksi), missä auto oli hyvin riisuttu malli (=kaikki irtoava oli poistettu). Tämä oli melkein verrattavissa. Tässäkin pirssissä oli kahva jäädä käteen, istuimen jouset punkivat istuintyynyistä ulos jne. Kuski oli nuori kaiffa, joka hörppi Pepsiänsä kertoillen tarinoita kuskaamistaan huumekauppiaista jne.

Kovasti kuskini kyseli myös minusta, elämästäni ja taustoistani, mihin vastailin ympäripyöreitä, ja puolivalheita, koska se tuntui turvallisemmalta.

Taksikaiffa: What do you like to do for fun?

Ameriikanlaura: Crafts - papercrafts ´n stuff.

[Pari kysymystä Euroopasta ja elintarvikkeiden turvallisuudesta..] 

Taksikaiffa: But what do you do for FUN?

Ilmeisesti siis askartelumieltymystäni ei laskettu itsensähauskuuttamisen luokkaan…

Scrapbooking-kurssi oli suurelta osin amerikkalaista hapatusta (valmiiksi leikattuja papereita liimattiin pahville), mutta joitain oikeita ideoitakin sieltä onneksi. Epähämäläiseen tapaan päätin olla hieman vaivaksi kurssitovereille ja kysäisin, olisiko kukaan matkalla kaupungin pohjoisosiin, jotta josko mahdollisesti voisi ehkä saada kyytiä sinnepäin. (en siis tietenkään pyytänyt kyytiä perille asti, vaan jonnekin suunnilleen parin mailin päähän…) Taksimatkailusta olin saanut jokseenkin tarpeeksi, sekä odottelemisen, että edellisen kuljettajan "karismaattisuuden" takia. Kaksi tarjoutui viemään ja toinen sai kunnian. Matkalla vielä jutustelimme, että voisimme mennä scrappaamaan joku ilta tässä tulevina viikkoinakin. (Ko. askartelukaupassa järjestetään mm. perjantai-iltaisin Ladies Night Out, mihin voi mennä omine askarteluprojekteineen ja käyttää paikan tarvikkeistoa, ostaa uutta kamaa, jakaa ideoita jne. Hurjaa menoa!)

No, tällaista siellä siis saatiin aikaan (huomatkaa myös taustan ihana kalsarikuvioinen päiväpeitto kämpilläni..) Näihin pohjiin siis lisätään yksi kuva vasemmalle ja kaksi oikealle (raidallisille taustoille), sekä kuvatekstit omiin laatikkoihinsa.

 

Loppuun vielä kuva täkäläisestä työpaikastani. Rakennus sijaitsee piiiitkän puistokujan päässä ja sieltä kaukaa katsottuna muistuttaa paljonkin Valkoista taloa. Läheltä kuvattuna lähinnä perusrakennus ilman suurempia mielikuvia:

 

Säästä tuntuu riittävän juttua. Kyllä täällä sen verran erilainen ilmanala on päällä koko ajan!

Kotimatkalla oli samaa tavallista kuumaa&kosteaa säätä, joskin pilvistä. Bussipysäkiltä kävellessä sain todistaa mahtavaa säärintaman liikkumista. Todella tarkkarajainen musta ja paksu pilvimatto salamoi edessä ja siirtyi pohjoisen suuntaan (eli kohden). Aurinko paistoi pilvenrajan vieressä.

Parin sadan metrin matkalla tuuli yltyi todella kovaksi ja hiekkaa tuuli suoraan suuhun, kun puskin vastatuuleen. Olin ollut sisällä ehkä 5 min, kun kova sade alkoi piiskata ikkunaa. Nyt noin 30 min myöhemmin salamoi ja ukkostaa.

Naapurikuntaan annettiin juuri varoitus, että saattaa tulla golfpallon kokoisia rakeita kuurona. Ja hieman Lincolnista itään on tornadovaroitus päällä. Täällä onneksi on hyvin varustauduttu tornadoihin ja tiedotus pelaa, että mihin pitää mennä suojaan. 

Keveämpää luontoantia kotimatkalla oli rauhallinen oravainen kampuksen puistossa. Oravia on siellä varmasti satoja, koska niitä saattaa helposti nähdä samalla silmäyksellä 4-5. Tuntuu, että amerikkakerroin on näissä luontojutuissakin mukana; oravia on paljon, heinäsirkkoja vilisee silmissä "kotikosteikon" kohdalla ja siritys on todella kova meteli, ei mikään pieni sirinä ja niin edelleen.