Ameriikanlaura

Jäähyväiset Lincolnille heitettiin helteisessä säässä, jossa kaupunki odotteli jalkapallopelin alkua. Tiet olivat ruuhkaisat, mutta onneksi kaupungin suuntaan, ei lentokentälle. Kentällä kaikki matkalaukut jätettiin avattavaksi&syynättäviksi. Pienellä kentällä ei kaiketi ole paljoa muuta huvia kuin penkoa ihmisten matkalaukkuja… Saa nähdä, onko scrappaustarvikkeeni luokiteltu vaarallisiksi! Ensimmäinen lento Denveriin oli vain lyhyt pyrähdys, suunnilleen tunnin ja perillä vastaanottamassa maisema joka oli lättänää kuin Pohjanmaa, mutta jonka horisontissa siinsivät Rocky Mountains (Kuitti l. nähty. :)

Seuraavaa lentoa odotellessani kävin lentokenttäkuppilassa hampurilaisella ja samalla seurasin teeveestä Huskersien peliä (vaihtelevasti tilanne oli hyvä tai huono). Purilaisen hoitelemiseen tuotiin paksuun lautasliinaan kiedottu ´silverware´, joka oli siis hopeanväriseksi maalattuja muoviaterimia. Ristiriita! Nuo kuuluvat paperilautasiliinan sisään, paksuun kankaiseen pakataan hopeiset tai vähintäänkin teräksiset. Ni.

Lentokoneessa useampikin average-Joe oli matkassa perusamerikkalaisine matkustusjalkineineen. Jollette ole huomanneet koskaan aiemmin, niin kerron, että perusamerikkalaisen turistin tunnistaa hohtavan valkoisista lenkkari-tyylisistä matkustuskengistään (yl. farkkujen kanssa). Satunnaisesti niissä saattaa olla sinisiä kuvioita, mutta kokovalkoiset ovat ehdottomasti tyypillisemmät. Yleensä näitä kenkiä harvemmin näkee siis normaalikatukuvassa.  Minä taisin taasen loistaa koneessa ulkomaalaisuudellani, koska jaloissani olivat luonnonvalkoiset Camperit.

Philadelphiaan palaan melkein kuin vanhaan kotiin, en taida edes hakea kaupasta aamiaistarvikkeita, vaan huomenissa herättyäni suuntaan Rollers´iin aamiaiselle.
Ja viikon päästähän sitä ollaan jo kotona!

Paikallinen ´Akateeminen´ on kolmikerroksinen kauppa, jonka panostus kirjoihin on jotain aivan muuta. Koko keskikerros on täynnä Huskers-tavaraa, fanituotteita, vaatteita jne. Sieltä saa siis kaiken tavanomaisen (lippikset, t-paidat, takit, verkkarit, kaulahuivit) myös kaikkea sellaista, mitä ei heti osaisi odottaa (astiastot tavalliselle ja kiinalaiselle ruualle, käsilaukut, sängynpeitot,
viinilasit, hiuspompulat, koiranvaatteet, retkituolit, solmiot, smokkivyöt, muutamia nyt mainitakseni). Ehkä 5% kerrosalasta on kirjoille.

Kaupan yläkerta on jaettu kahteen osastoon: kurssikirjat ja taiteilijatarvikkeet. Kurssikirjoja myydään paljon myös käytettyinä, mistä pisteet tietysti systeemille. (Täällähän kaikki kirjat pitää kuitenkin ostaa, minkä takia on mahtavaa, että kaikki kirjakaupat on mukana myyntisysteemissä.) Taiteilijatarvikeosastolta saa luonnollisesti kaikkea kivaa luoviin hetkiin.

Kaupan alakerrassa on poisto-osasto, missä pääasiassa myytiin jäännöseriä Huskers-vaatetusta, julisteita, maissipäähineitä jne. Uusi tuttavuus mulle olivat vaahtomuoviset stetsonit ja jalkapallokypärät. Mikäpä mukavampaa kuin istua hikisessä jalkapallokatsomossa muovipakkaus päässä… Poisto-osastolla oli myös kaksi kirjalaaria, josta toisesta bongasin jotain tuttua. Ilmeisesti Lincolnissa ei ole riittävästi kolmevuotiaita suomea ymmärtäviä/opiskelevia lapsia, vaan nämä olivat jääneet myymättä:

_____________________________________________________________________________

Assosioin useasti numerot johonkin ihmiseen. Esimerkiksi 154 tuo luonnollisesti heti mieleen syntymäpäivän, 241 hääpäivän ja niin edelleen. (Samaan kategoriaan menee varmaan rekisterikilpien kirjainten täydentäminen. Huvitan itseäni useasti (erityisesti kolmekonsonanttisilla rekkareilla) täydentämällä vokaalit ja muodostaen siten sanoja. I know.  Too much information…)

Erityisen hauskaa on bongata tuttuja numerosarjoja tulosteista ja muistan jo kuusi vuotta sitten töissä tuloksia koneelle naputellessani miettineeni, että olisipa hassua, jos joskus tuloksena olisi oma tai jonkun tutun puhelinnumero. Nykyäänhän haastetta on lisätty numeroiden paljoudella, mutta pisimpään tähänastisessa elämässäni olen vastannut tähän numeroon. Muistot kirmaavat Takavainiontielle…

Tänäpänä oli siis jalkapallokauden avajaispäivä yliopistosarjassa ja Lincolnissa kisatunnelma korkeimmillaan. Jo viikon verran oli kaikki puhunut pelistä (the game), eli harvassa olivat varmasti ne, jotka eivät tienneet, että Nebraska pelaa Nevadaa vastaan klo 14:30.

Olin juuri starttaamassa keskustaan päin mennäkseni stadionin nurkille kyttäämään viime hetken lipunmyyjiä, mutta Curt ilahdutti soitollaan puolen päivän aikaan ja kertoi saaneensa kaksi lippua. Ou jee! Pyöräilimme keskustaan (kyllä, täällä tosiaan on pyöräilijöitä ja jopa aivan mainio Bike Path, joka on siis suora pyöräväylä keskustaan. Ehkä syy on siinä, että kaupungissa on todella paljon opiskelijoita, joista ilmeisesti ainakin osa pyöräilee), jätimme pyörät parkkiin niillämain, missä ihmisjoukko alkoi olla niin sakea, että oli hankala puikkelehtia pyörällä välissä.

I saw red everywhere! Ihmisiä, joilla ei ollut päällään punaista, valkoista, punavalkoista tai valkopunaista näkyi hyvin vähän tai ei oikeastaan ollenkaan. Siispä minäkin hommasin asianmukaisen paidan ja hatun (sillä aurinko porotti pilvettömältä taivaalta ja lämpötila oli taasen siellä kolmenkymmenen paremmalla puolella).

Hyvin vähänhän minä itse pelistä loppujen lopuksi ymmärsin, mutta sen nyt kuitenkin, että kuinka monta jaardia koskakin edettiin ja kenellä oli vuoro. Ja Nebraskahan pesi Nevadan ihan mennen tullen, lopputulos oli muistaakseni 52-10.

Stadionilta poistuttaessa katsoin paria nuorta kaveria, joilla oli aurinkolasien malliset rusketusraidat ja mietin, että en vaan ole sillä tavoin ruskettuvaa tyyppiä, joka ottaisi auringon noin tehokkaasti. Kotiinpalattuani naama oli kokonaisuudessaan punainen, mutta arvelin sen johtuvan pyöräilyn aiheuttamasta verenkiertovauhdista. Kunnes sitten iltaa kohden puna laski paikoitellen ja pääsin peilistä todistamaan, että "Kyllä". Kyllä minäkin olen sitä tyyppiä, jolle palaa aurinkolasin kuvat naamalle.

Eilisen perjantai-illan vietin scrapbooking-kaupassa siinä Ladies Night Outissa, jossa kuudesta puolilleöin sai askarrella ja hyödyntää siis kaupan leikkuritarvikkeistoa. Illan emännän sanoin menetin scrapbooking-neitsyyteni, sillä sain aikaan ensimmäisen scrapbook-sivuni. Ja ennen puolta yötä kaksi sivua lisää. Ja sitten puolen yön jälkeen kotona ajattelin hieman vielä hypistellä papereitani ja tein kolme sivua lisää. Kunnes kello näytti puolta neljää…

Olisin saanut mahdollisuuden mennä jatkamaan jo tänään, mutta koska tänään on game day, eli jalkapallokausi alkaa ottelulla Nebraska vs. Nevada, menen kaupungille katsastamaan hulinaa ja tsekkaamaan, josko joku haluaisi päästä lipustaan eroon viime hetkellä. Stadion vetää 80000 ihmistä ja kuuleman mukaan toinen mokoma tulee seuraamaan peliä läheiselle kentälle ja erinäisiin kuppiloihin&teattereihin seuraamaan peliä screeniltä.

Mutta sitä ennen pitää mennä hankkimaan vielä asianmukainen kannustusvaatetus (ei  kuitenkaan maissipäätä…) 

WHOOOAH! Aika moinen marssibändipläjäys! Vetopasuunoja, tuubia, saksofoneja, piccoloja, klarinetteja, oboeja, rumpuja, ksylofoneja ja muita, varmaan yli kaksikymmentä kutakin.  Ensin marssibändi esitti koreografioitaan soitton säestämänä, mutta vielä silloin ei oltu istumassa, että olisi saanut kuvaa.. Tekstimuodostelmia "N" ja "Huskers" ja sen sellaista. Sitten kisailtiin ilman soittimia koreografian handlaamisnopeudessa pudotuspelityyliin. Eli parisataa bändiläistä liikkui käskyjen mukaan ja mokaajat joutuivat lähtemään kentältä. Kunnes jäljellä oli enää yksi piccolo-tyttö ja pari jonkun vaskisektion poikaa. Ja tyttö voitti.

Sousan marssien lisäksi ilmoille puhallettiin mm. Jackson Fivea ja Diana Rossia. Pimentyvällä täysin valaistulla stadionilla se oli ihan jees kokemus!