Ameriikanlaura

Tämä päivä on ollut todella zen, aamusta iltaan asti. Heräsin levollisen yöunen jälkeen, keitin kahvia ja mietiskelin tulevaa päivää. Lueskelin sunnuntai-Hesaria (verkkoversio ei ihan vedä vertoja paperilehdelle, mutta pääsee siinäkin tunnelmaan) ja hörpiskelin kahvia aurinkoisen päivän edetessä. Jotenkin ylellisen rauhallinen olotila jätti merkkinsä koko päivään.

Kävelin kauppaan ostamaan hieman ruokia, jättipurkin Tropicana-mehua (with lots of pulp), hedelmiä, leipää ja sensellaista. Valitsin itsepalvelukassan (koska niillä ostoksia ei pakkopakata ziljoonaan erilliseen muovipussiin), mutta nykymallilla rahastusta ei hoitanutkaan automaatti, vaan omien tuotteiden skannaamisen jälkeen siirryttiin rahastajakassalle maksamaan ostokset. Liekö tuo nyt sitten niin paljon tehokkaampaa…?

Iltapäivällä olin Jackin kanssa pyöräilemässä Wissahickon Creekin ulkoiluteillä. Hienot lehtipuumetsät, jonka keskellä, alhaalla tuolla, virtaa joki/koski/vesi. Huristelimme sellaisen 8 mailia kauniissa aurinkoisessa säässä, puiden suojaamilla varjoisilla ulkoilureiteillä. Tässä tunnelmaa kääntöpaikalla (eli aurinkoista ja lämmintä):

Iltakävelyni suuntasin lempikirjakauppaani, jossa olisi taas vierähtänyt moooonta tuntia, mutta nälkä iski päälle. Pysähdyin mukavaan japanilaiseen ravintolaan, jossa en ollut ennen käynyt, mutta johon oli mieli useasti halajannut.

Vieressäni istuivat vanhempi herra pojanpoikansa kanssa, sekä pojan ystävä (naapurintyttö), molemmat viidesluokkalaisia. Tyttö maistoi kaikkea, piti ruuasta eikä lainkaan kitissyt. Poika kitisi kaikesta, että se on too spicy, en halua vettä, haluan mielummin kokista, en halua syödä tätä, en tykkää riisistä, ruoka on liian tulista, onpas sinä vain sanot että se ei ole mausteista koska itse tykkäät mausteisesta jne jne. Pojan annos lähetettiin keittiöön takaisin ja kolme tarjoilijaa yritti keksiä pojalle jotain purtavaa. Lopputulemana poika sai kevyesti friteerattuja broilerinpaloja teriyakikastikkeella ja söi ne koskemattakaan kastikkeeseen. Ainoa toive annoksen kanssa oli: "Saisiko ketsuppia?"

Hieman oli siis sellainen tunne, että isoisä huitaisi rahansa kankkulan kaivoon. Uskon, että heidänkin ruokansa olivat hyviä, koska omani olivat.. loistavia! Erittäin herkullinen sienikeitto alkuruuaksi ja hieman sushia pääruuaksi. Nam! Spicy Tuna Roll oli sen verran Spicy, että jouduin kaivamaan laukustani Luke Skywalker-nenäliinani, jotka tuli reilu vuosi sitten hankittua muistaakseni Ranskanmaalta.  Ja Lukehan pelasti!

Paikallinen ´Akateeminen´ on kolmikerroksinen kauppa, jonka panostus kirjoihin on jotain aivan muuta. Koko keskikerros on täynnä Huskers-tavaraa, fanituotteita, vaatteita jne. Sieltä saa siis kaiken tavanomaisen (lippikset, t-paidat, takit, verkkarit, kaulahuivit) myös kaikkea sellaista, mitä ei heti osaisi odottaa (astiastot tavalliselle ja kiinalaiselle ruualle, käsilaukut, sängynpeitot,
viinilasit, hiuspompulat, koiranvaatteet, retkituolit, solmiot, smokkivyöt, muutamia nyt mainitakseni). Ehkä 5% kerrosalasta on kirjoille.

Kaupan yläkerta on jaettu kahteen osastoon: kurssikirjat ja taiteilijatarvikkeet. Kurssikirjoja myydään paljon myös käytettyinä, mistä pisteet tietysti systeemille. (Täällähän kaikki kirjat pitää kuitenkin ostaa, minkä takia on mahtavaa, että kaikki kirjakaupat on mukana myyntisysteemissä.) Taiteilijatarvikeosastolta saa luonnollisesti kaikkea kivaa luoviin hetkiin.

Kaupan alakerrassa on poisto-osasto, missä pääasiassa myytiin jäännöseriä Huskers-vaatetusta, julisteita, maissipäähineitä jne. Uusi tuttavuus mulle olivat vaahtomuoviset stetsonit ja jalkapallokypärät. Mikäpä mukavampaa kuin istua hikisessä jalkapallokatsomossa muovipakkaus päässä… Poisto-osastolla oli myös kaksi kirjalaaria, josta toisesta bongasin jotain tuttua. Ilmeisesti Lincolnissa ei ole riittävästi kolmevuotiaita suomea ymmärtäviä/opiskelevia lapsia, vaan nämä olivat jääneet myymättä:

_____________________________________________________________________________

Assosioin useasti numerot johonkin ihmiseen. Esimerkiksi 154 tuo luonnollisesti heti mieleen syntymäpäivän, 241 hääpäivän ja niin edelleen. (Samaan kategoriaan menee varmaan rekisterikilpien kirjainten täydentäminen. Huvitan itseäni useasti (erityisesti kolmekonsonanttisilla rekkareilla) täydentämällä vokaalit ja muodostaen siten sanoja. I know.  Too much information…)

Erityisen hauskaa on bongata tuttuja numerosarjoja tulosteista ja muistan jo kuusi vuotta sitten töissä tuloksia koneelle naputellessani miettineeni, että olisipa hassua, jos joskus tuloksena olisi oma tai jonkun tutun puhelinnumero. Nykyäänhän haastetta on lisätty numeroiden paljoudella, mutta pisimpään tähänastisessa elämässäni olen vastannut tähän numeroon. Muistot kirmaavat Takavainiontielle…

Ennen tammikuista onnettomuuttani ja sitä seuranneita kuutta viikkoa en muista nähneeni koskaan, missään, kenellään sellaista ortoosia (se musta iso tukihärveli, joka tuhosi parkettimme..) Täällä niitä on tullut vastaan jo kolme! Vaikka oikea vastaus niiden havainnoimiseen onkin varmasti se, että nyt kiinnitän niihin eri lailla huomiota (vrt. ihan kaikilla on legginsit/ lyhyet kivasti leikatut hiukset/ crocsit kun olet miettinyt sellaisten hankkimista..), mutta oma selitykseni on, että niitä on täällä liikenteessä enemmän.

Osin ehkä johtuen talvesta ja kovista pakkasista niihin aikoihin, puin useimmiten puntin sen tuen päälle ja toiseen jalkaan jonkin korkeapohjaisen kengän korkeuseroa tasoittamaan. Mutta eilen näin tytön minishortseissa, ortoosi toisessa jalassa ja piikkikorkokenkä toisessa. Varsinainen jalkansa koloneiden trend setter!

Sophia (scrapping-kaveri) on perusamerikkalaisen perheenäidin tavoin ryhtynyt pieneen verkostomarkkinointipuuhaan hommatakseen lisätuloja kosmetiikkamyynnillä ja osallistuin tänään hänen vieraanaan kasvohoitoiltaan, jossa tuotteita testailtiin ja ihailtiin. Meikistäni tuli kaunis, mutta huh mikä meno!

Tavallisesta kasvohoitoillasta poiketen juuri tämä ilta oli erityinen sillä koko ketjun suuri kiho oli vierailemassa ja kertomassa menestystarinaansa ja yleistä yrityksestä. Ja kaikki ihastelivat hänen urallaan saavuttamiaan palkintoja, rahoja ja tavaroita. Yrityksen ideologiassa luonnollisesti palkitaan ahkerasti tuotteita myyneet konsultit jollain provikalla myydyistä tuotteista, mutta "sen lisäksi" annetaan tavaroita (perus pikkupalkintoja kuten laukut, kassit, kodinkoneet ym.ym.). Ja jos myyt todella hyvin, saat timanttikoruja, auton, ulkomaanmatkoja ja tietysti ansaitset paljon rahaa. Siitä tilaisuudesta oli hämäläinen vaatimattomuus kaukana ja ihan reteesti nämä todelliset myyntitykit kertoivat vuosiansioistaan, kuinka monta vaalenpunaista cadillacia on perä jälkeen ansaittu (jos enää pysyttiin laskuissa mukana) jne. Ja tämä iso kiho esitteli timanttikorujansa auliisti ja laittoi ne jopa kiertämään yleisössä (!!!!), jotta kaikki saivat ihastella hänen saavutuksiaan. ISOJA timanttisormuksia oli neljä ja kussakin kymmeniä timantteja (jotain 10 karaatin edestä kussakin), timanttirannekoruja, kaulakoruja jne.jne.  Niitä kun on jo kuulemma niin paljon, ettei enää itse tarvitse, niin hän niitä lahjoittaa ystävilleen. Vaikka timantit on ihan jees munkin mielestä, niin tämä oli kyllä jo ällöttävän puolella. Tuotteissahan se kuitenkin maksetaan. (Ja ne oli kyllä jotenkin ihan kohtuuhintaisia, eli en tiedä, miten moinen systeemi voi pyöriä.)

Mutta kyllä oli suomityttö ihmeissään, kun rouvat jakavat tietoja ansaitsemistaan palkinnoista ja keskitason kihot jopa käyttivät sellaisia dollarilukemarintaneuloja, joista saattoi nähdä ansaitut taalat. Rivikonsultteja palkittin vain pikkujutuilla ja menestyssymboleilla (nauhat missikisojen tyyliin parhaiten ed. viikon aikana myyneelle, eniten kontakteja tehneelle muovitiara päähän ja niin edelleen.)

Aika sanoinkuvaamaton kokemus (tai siis tulihan tästä sanoja, mutta siis mahdotonta kuvailla, kuinka absurdia oli kuunnella niitä selostuksia.).

Now is the time to call loved ones at a distance. Share your news. 

Näin luki viikonloppuna kiinalaisessa ravintolassa syömäni fortune cookien viestissä. Koska kello oli neljä aamuyöllä, päätin olla armelias ja olla soittamatta, sillä te kaikki rakkaimpani olette siellä välimatkan päässä.

Kuulumiseni lyhyesti: aika juoksee täällä nopeasti ja työtä piisaa jäljellä oleville viikoille yllin kyllin. Tekemistarjontaa riittää myös työn ulkopuolella, mikä on hyvä siksi, että aikaa aistia omia koti-ikävätuntemuksiaan sataprosenttisesti jää hyvin vähän ja koti-ikävä tuntuu sellaisena pienenä alavireenä tasaisesti. (En ala sitä nytkään analysoida täysillä, sillä enempi asian ajattelu tuo kyyneleet silmiin, enkä halua häiritä lähitoimistohuoneiden ihmisiä nyyhkyttämisellä tai niistotyrinällä. Mutta tuli varmaan jo kaikille selväksi, että nyt on koti-ikävä.)

Sää on tilapäisesti muuttunut viileämmäksi, tuulisemmaksi ja sateiseksi, mistä johtuen aamulla piti jo napata neuletakki matkaan. Lounaskuppilan kassa piristi päivääni vielä kehumalla ko. päällysvaatetta. Lämpötila tänään on vain tuossa 16 C:n hujakoilla, mutta ´onneksi´ ylihuomiseksi lupaillaan taas 28 C.

Täkäläiset elintarviketieteiden opiskelijat pitävät kampuksella kahvilaa, joka on auki päivittäin aamusta iltaan. Kuppilassa myydään myös kevyttä lounasta, mutta pääasiallinen myyntiartikkeli ovat omassa prosessilabrassa itse tuotetut elintarvikkeet, pääasiassa jätski ja juustot. Dairy Storen jätskiä myydään myös keskustakampuksella sekä kaikissa Huskersien kotiotteluissa. Ensimmäisten neljän viikon aikana en tullut käyneeksi jätskillä, mutta ajattelin, että pitää se nyt kuitenkin kokeilla edes kerran ja erittäin hyväähän tuo jätski oli. East Campuksen jätskibaari esitellään myös suositeltavana vierailukohteena kaikissa Lincolnin matkaesitteissä, kertooko se sitten enemmän kohteiden vähyydestä kuin jätskin ehdottomasta laadusta, en tiedä.. Idea olisi mainio myös meille, mutta jotenkin en ehkä osaa kuvitella, että elintarviketieteiljöiden jätskibaari Helsingin Viikissä pääsisi kovin nopeasti Helsingin mahtailunähtävyydeksi. Haastetta!

Mikä siinä onkin, että täkäläinen nenä on jotenkin tottunut ällöihin tiskirätteihin, -sieniin jne. Pari vuotta sitten tilitin Philadelphian asuinmestani tiskisienen sanoinkuvaamattomasta hajusta. Ja täällä sama juttu! Perheen tiskivastaava isä pesee astiat sellaisella puuvillaisella rätillä, joka haisee kuivanakin ja kaukaa kammottavalle. Äidin aseena on ulkomuodoltaan perustiskiharjan näköinen kapistus, jossa harjasten sijaan on pesusieni ja varsi on pesuainesäiliö, josta voi sitten tiskatessaan annostella ainetta suoraan astialle. Muuten ihan kelpo kapine, mutta sieni on minun mittakaavallani parhaat päivänsä nähnyt.

Olen siis muutamia kertoja tarjoutunut tiskaamaan illallisen jälkeen, mutta hajun takia joudun rajoittamaan kertoja… Emäntäni vielä oikein korosti, että tiskaa vain sen verran kuin kuivaustelineeseen mahtuu, sillä hänestä on hygieenisempää antaa astioiden kuivua itsestään kuin pyyhkiä astiapyyhkeellä. Hygieenisempää?? Sen rättipesun ja huonon huuhtelun jälkeen? Tämä kuuluu niihin asioihin, joita ei halua muistaa/ajatellessa ruokapöydässä.

Jonkin verran erilaiset kasvatusopit on perheen tytöille verrattuna esim. omaan kasvatukseeni, joten he eivät tosiaankaan ota osaa tiskaus- tai muihin kotiaskareisiin. Ei puhettakaan, että ruokapöydässä odotettaisiin, että kaikki ovat saaneet ruokaa ennen kuin aletaan syömään. Tai sen kummemmin odoteltaisi, että kaikki ovat syöneet ennen kuin noustaan pöydästä. Ruuan mätettyään tytöt (16 ja 20 v.) nousevat pöydästä, vievät lautasensa keittiöön ja menevät jatkamaan illan tv-sessiota. Nuorempi ei jostain syystä myöskään sekoita ruokia, vaan syö ensin esimerkiksi pelkän riisin, sitten kastikkeen ja viimeiseksi salaatin (eli näitä ei oteta lautaselle samanaikaisesti.)

Ja ruoka tietysti syödään pelkästään haarukalla. Veistä saatetaan käyttää, jotta ensin pilkotaan ruoka ja sitten käytetään pelkkää haarukkaa. (Ilahduttavan poikkeuksen tekevät vanhemmat, jotka kyllä syövät veitsellä ja haarukalla.) Meinasin päästää tänään ilmoille kyynisen minäni, mutta onneksi, onneksi hillitsin itseni.

Nuorempi tytär (kitinä-äänellä): Minkä takia meille on katettu veitset?

Äiti (hyvin tyynesti): Jos olisit halunnut pienentää ruokaasi (=pastaa+jättiravunpyrstökastiketta).

Vanhempi tytär: Minkä takia meille on katettu lautasliinat? (tässä perheessä on joka päivä sellaiset perusvalkoiset servetit.)

Äiti (edelleenkin tyynenä): No, jos olisit sotkenut kastikkeen kanssa olisit voinut pyyhkiä sillä.

Laura (äänettömästi mielessään kihisten): No, sen takia, että kummat suomalaiset pöytätavat omaava vieraanne kattoi pöydän (ja jatkoi vielä mielessään) ettekä te laiskimukset ette ikinä laita rikkaa ristiin kotitöiden kanssa. Grrr….

Tällaisia ne ovat kulttuurien kohtaamiset! Tiedän kyllä, että amerikkalaiset perheet eivät ole ainoita, joissa lapset pompottavat vanhempiaan, mutta toivottavasti itse en ole ollut tuollainen teininä!

Kulttuurieroista kerrottakoon vielä sellainenkin hassu juttu, jossa ei pilkata amerikkalaisia. En osaa käyttää täkäläistä juoma-automaattia! Tiedättehän sen sellaisen koulujen käytävillä olevan altaan, jossa painetaan napista ja laitteesta tulee kaareva vesinoro, josta sitten jotenkin suuhun otetaan sitä vettä. Se sellainen, jonka luona leffoissa collegetyttö on juomassa ja poika kumartuu juomaan yhtä aikaa. Ja sitten vaivihkaisesti huulet tapaavat vesinorossa ja rakkaus alkaa. Onneksi mun ei ole tarvinnut vongata sellaisen vesilaitteen äärellä! Vesi pärskyy päälle, suuhun päätyy ehkä 24% ja loput ruiskuavat ei edes siihen alla olevaan altaaseen, vaan lattialle. En siis ole erityisen cool näky sen luona ja turvaudunkin pulloveteen…

(Asiaan vihkiytymättömille selvitettäköön, että otsikko on Seminaarinmäen Mieslaulajia.)

Viime aikoina (enemmän ja vähemmän ainakin huhtikuusta alkaen) on mielessä pyörinyt väitöskirja enemmällä tai vähemmällä teholla. Tuntuu hurjalta, että loppusuora on käsillä. Että iltaisin ei tarvitse enää (ikinä?) miettiä, että muokkaisiko taulukoita, lukisiko artikkeleita, oikolukisiko tekstiänsä. Tuntuu ihanalta, että paperit saa pinota ja pakata, raakileversiot repiä. Oikeastaan pahin puristus on kai jo takana, kun kirjaa esitarkastetaan. Mutta jonkinlainen puristus on luvassa luultavasti korjauksia tehdessä vielä täälläoloaikana (vähintääkin siitä syystä, että ko. hommaa tehdään iltaisin, öisin&viikonloppuisin).

Ja nyt sitten kun on väitöskirja lähes kirjoitettuna, löydän väitöskirjankirjoittajan todellisen kumppanin, organizerin papereille kuljetusta varten. Kovitettu kassi, jossa on riippukansioita. Täydellinen systeemi papereiden kuljettamiseen työpaikan ja kodin välillä. Vaikka se kirja on melkein jo kirjoitettu, en malttanut olla ostamatta tällaista mahdollisiin muihin tulevaisuuden tarpeisiin. Koska se on kaunis, käytännöllinen ja kuul (=rimmaa kahden edellisen koon kanssa paremmin.)

Näissä organisaattoritarvikkeissa amerikkalaisilla on paremmat markkinat kuin meillä (niiden tussimarkkinoiden lisäksi). Haluaisin järjestellä askartelukaappini hankkimalla lokerikkoja, laatikoita, telineitä ja tukia TÄÄLTÄ enkä Etolasta/Tiimarista/ Hong Kongista/ Ikeasta tai muista missä on huono/ruma valikoima. Ehkä eniten juuri tuon ruman valikoiman takia. Suomesta saa niitä muutamia Orthex-laatikoita, mutta ei sitten oikein muita (olkoonkin kotimaisia, mutta ne pitää olla suljetun oven takana muualla kuin varastoissa). (tämä on pientä kärjistystä, mutta täällä on vaan niin paljon enemmän niitä…

Otsikko viittaa Cindyn tämäniltaiseen lausahdukseen askarteluorientoituneista ihmisistä, jotka ideoivat kaikkea ja koko ajan (niin kuin me teimme siinä ohimennen keittiössä seisoskellessa), ja toteuttavatkin käytettävissä olevan ajan puitteissa ja manaavat sen ajan vähyyttä.

Ai niin, myöhäisherännäisten joukosta päivää. Olen tänään kuunnellut hieman Scandinavian Music Groupia ja ihmetellyt, että miksi en ole yhtään aiemmin ollut kiinnostunut koko bändistä. Mielikuvani oli kaiketi jokin Ultra Bra:n raunioista kasaanraavittu kokoonpano, mutta eihän tässä ole lainkaan siitä kyse. Ulkomailla tilapäisesti vaikuttavalle ihmiselle ainakin kolahtaa laulettu suomen kieli kauniiden äänikuvioiden kanssa.

Aamulla kävin lunastamassa täkäläisen palkkasekkini aamutuimaan. Hienoinen mieliteko oli mennä drive in-linjalle kävellen, ihan vaan osoittaakseni kuinka hassulta drive in-pankki tuntui (kuinka niiiin työlästä on jättää auto parkkiin ja mennä pankkihalliin asioimaan.)

Olen havainnut nyt kahden Yhdysvaltain pidemmän visiitin aikana, että halu kuunnella suomalaista musiikkia kasvaa ulkomailla ollessa. Tälle visiitille ei ole vielä tullut ´teemalevyä´, jota kuuntelisin suunnilleen joka päivä, sillä ensimmäiset viikot meni äänikirjojen parissa. Lataisin lisääkin, mutta en keksi minkä kirjan haluaisin! Olen kuunnellut jo yhden Peter Maylen, yhden Maeve Binchyn ja yhden Ellen DeGeneresin. Mitä seuraavaksi?? (vinkkejä hyvistä kirjoista, joita iTunesissa saattaisi olla saatavilla, otetaan vastaan kommenttilaatikossa. Samoin kuin kannattavista suomimusaostoista). Teemalevyn puuttuessa olen em. äänikirjojen lisäksi kuunnellut "mitä-nyt-sattuu-soittimessa-olemaan" suomalaista musiikkia sekä Radio Helsingin Podcasteja. Tukevasti ilmassa ohjelman radiofilosofeiksi tituleeratut juontajat ovat kyllä mukavia kuunnella, mutta ONKO PAKKO syödä purkkaa (tai pitää mäyssyttävää ääntä, joka kuulostaa purkansyönniltä) ja ryystää kahvia radiossa?? Ja ymmärrän kyllä, että Podcasteista on leikattu musaosiot pois, mutta usein harmittaa, että kappale spiikataan sisään ja sitä melkein innostuu, siitä mitä tuleman pitää, kunnes taas muistaa, ettei musiikkia noissa toimitteissa olekaan tarjolla. Mutta pieni hinta siitä, että saa kuunnella kivaa kotimaista kanavaa.

Eilen olin viettämässä Labor Dayta isäntäperheeni tuttavien luona pelipäivässä. Paikalla oli paljon lautapelejä, kaikki toivat ruokaa ja sitten pelattiin ja hieman syötiin. Mukava konsepti. Erittäin mukava uusi pelituttavuus oli China Rails, jossa rakennetaan ympäri Kiinaa rautateitä ja toimitetaan erilaisia hyödykkeitä paikasta toiseen. Kuulostaa erittäin yksinkertaiselle ja tylsälle, mutta kyseessä oli mahtava strategiapeli. Puhumattakaan siitä, että pelin omistaja, rautatiepeleille pikkusen omistautunut Richard, oli tuonut käsinmaalatut junapelinappulat, erivärisiä tusseja ja laminoidun pelialustan. (Välihuomautus tusseista: Niissä asioissa amerikkalaisilla on kyllä paremmat oltavat. Kaikilla on kattava kokoelma eri värisiä ja paksuisia Sharpie- ja vis-a-vis-kyniä. Joku voisi luulla, että mulla olisi tarpeeksi tusseja, mutta e-hei!) Jotta siis tiedoksi vaan ystäville, että meillä vietetään ensi talvena pelipäiviä! (anteeksi, Jukka, en tainnut tästä muistaa mainita…)

Viimeisenä kirjoittamisen arvoisena (?) pikku juttuna kerrottakoon taasen hieman labraoloista. Täällä on niin hyvät vetokaapit, että paperit ym. on teipattava kiinni, jos haluaa niiden pysyvän pöytäpinnalla. Ja taannoin avattuani, kaadettuani ja pipetoituani pyridiiniä jo jonkin aikaa en haistanut mitään ja oli pakko varmistaa purkista ihan lähemmin haistellen, että siinä tosiaan oli pyridiiniä. No, olihan se… (Asiaa tuntemattomille kerrottakoon, että mätä kananmuna on pyridiiniin verrattuna ruusunkukkia ja kasteisia niittyjä.)

No ehkä vielä hieman kirjoittelen, ennen kuin alan pakkaamisen…
Tämä kirjoitus "aukeaa" ehkä lähinnä kollegoille, eli muiden kannattaa hypätä edelliseen kirjoitukseen, sikäli kun teksti alkaa muistuttaa hepraa, japania tai swahilia.

Tänään tein ensimmäiset varsinaiset kem. analyysit (tähän asti oon prosessoinut). Labra on siis erittäin siisti ja järjestelmällinen - tavaraa pöytätasoilla on paljon,  mutta kaikki on jotenkin … järjestyksessä. Joitain erityisiä, hauskoja (?) yksityiskohtia:

* Tim (labraa hallinnoiva proffa) sanoi, että nämä koeputket ovat kyllä disposable, mutta heillä on ollut kyllä tapana pestä niitä ja käyttää yhtä useampi kerta. Kyseessä oli siis 10-30 ml:n kierrekorkkikimaxit. Johan ovat saitoja! Että ihan lasiputkiakin käyvät pesemään! ;)

* Aina on niin mukavaa pelata eriväristen merkkausteippien kanssa. Mulla ei ole kylläkään värikoodausta tavaroilleni.. Suolahappo punaisella, KOH oranssilla, hex-DEE taisi mennä valkoisella. Ihan vaan teippien olemassaolon ilosta! Täällä taidan olla ainoa, joka kirjoittaa laseihin myös suoraan, muut teippaavat kaiken. 

* Kippinokkia on IKÄVÄ. Pipetoituani tänään mittapipetillä 10 ml settejä tuli mieleen, että jotenkin tämä on niin paljon helpompaa siellä.

*Jokaisessa labrassa on tietty määrä sellaisia labrajujuja, jotka on kehitelty todelliseen tarpeeseen. (vrt. siellä muovipullonpohjista tehdyt telineet 50 ml:n pyörökolveille, finnarinkärki sen vaaleankeltaisen pumpetin päässä, jotta täyspipetin käyttäminen hoituu helpommin, "Fola-mäyräkoira" jne.) Näitä on lähes mahdoton selittää, mutta täällä typpihaiduttimessa ei ole metallipillejä vaan telineestä riippuu (pehmeällä letkulla yhdistettynä) ehkä noin 30 pasteuria. (tästä otan kyllä ehtiessäni kuvan!) Silylointireagenssia varten on lasikapillaariin kiinnitettävä ruisku sellaisella hauskalla punaisella välikappaleella.

* Ja täälläkin on labran luppoaikapuhteena tehtävänä laittaa tiivisteitä kierrekorkkivialien korkkeihin.

 Tällaisia nyt tällä kertaa. Nyt pitää oikeasti alkaa pakkaaminen!

Haminan asemakaavasuunnittelijat varmaan näkivät painajaisia tällaisesta ja päättivat tehdä toisin. Tällaiselta siis näyttää Lincolnin kartta. Ruutupaperille on kaiketi piirretty pakolliset, systeemiä haittaavat normaalit joet ja muut vesistöt, kierrelty kahvitahrat ja lopuista on tehty katuja.

Kadunnimisuunnittelutoimikunta on joko a) halunnut tehdä kuten iiisossa pääkaupugissa, tai b) halunnut päästä helpolla. Etelä-pohjoissuuntaiset kadut ovat numeroidut ja itä-länsisuuntaisilla on kirjain (sillä poikkeuksella, että I- ja Z-katuja ei ole). O-katu halkaisee kaupungin suunnilleen keskeltä ja kaikki sen yllä on North, alla South. Väliin on kuitenkin tuikittu satunnaisia katuja, joilla on oikea nimi ja jotka siten sotkevat numeroinnin. Lisäksi ihan kaikki numeroidut eivät vie ylhäältä alas asti, eli ei voi aina olla varma, kuinka pitkä matka on kahden numeroidun tai aakkosperäkkäisen kadun väli. Parin päivän päästä osoitteeni on pohjoinen 38:s katu.

Tänään oli se illanvietto, jossa oli porukoita laitokselta ja joitain muita. Syötiin, istuttiin puutarhassa, höpöteltiin ja katseltiin isäntäparin valokuvia Australiankeikaltaan. Lystiä ja hauskaa. Itse matkakuvatkin oli mahtavia, mutta ehkä vieläkin hauskempaa oli katsella porukkaa jutustelemassa. Kulttuurieroihin kaiketi kuuluu se, millä tavoin perheestä puhutaan.  Lapset ovat aina vanhin, nuorin, keskimmäinen tai XX-vuotias, ainakin ensimmäisessä lausessa. Nimellä puhuttaessa lapsen sijoittuminen katraaseen kerrotaan jollain käänteellä (mistäs minä toisaalta tietäisin, vaikka vanhempani puhuisivat "Laura, meidän nuorimmainen", mutta laittaisin kolikkoni likoon kuitenkin "meidän Lauran" tai "tyttäreni Lauran" puolesta). Lapsista puhutaan muutenkin paljon. (Se ei varmaan ole ihan epätavallista Suomessakaan, mutta jotenkin korostettua täällä.)

Mukavaa oli myös jutella Tomin vaimon kanssa, joka siis on ollut Helsingissä reilu puoli vuotta kotiäitinä ja tunsi erittäin hyvin paikkoja. Hauskinta oli ehkä se, että heidän ykköspäivänsä Suomessa oli kuulemma vierailu toukokuisena päivänä Visavuoreen. Saatoin siihen sitten sanoa, että aika läheltä siitä olen kotoisin ;) Suurin osa paikannimistä on hyvinkin ymmärrettävissä heidän puheestaan ensimmäisellä sanomisella. Hieman aina huvittaa kuitenkin Espoo [es-puu]. Ehkä se heidänkin korvaansa kuulostaa ´poo´:lta. Oikeasti hauskaa jutella ihmisen kanssa, joka ymmärtää suomalaisen yhteiskunnan toiminnallisuuden ja sujuvuuden. Ihmisen, joka ymmärtää, miksi meistä suomalaista on hämmentävää, että täällä joku oikeasti kirjoittaa vielä sekkejä. (Jo yli 20 vuotta sitten se oli meistä hyvin hämmentävä maksuväline ja kauppaleikeissä asiaa selviteltiin kysymällä "shopisiko shekki?")

Nyt vasta huomasin (kopioituani tuon kartan tähän sivulle) tuon Peter Pan Parkin. Pitänee käydä katsomassa, onko Helinä-keiju mestoilla…

Muutamia päivän mittaan havainnoituja:

* Täkäläisissä toimistohuoneissa (siis ainakaan sillä osastolla, jolla olen töissä) ei ole roskiksia, ei paperikoreja, no nothing. En vielä ole kysynyt syytä ko. ilmiöön, mutta tulipahan vaan mieleeni, että verrattain hankalaa on kiikutella roskiaan aulan roskiksiin.

* Sen lisäksi, että täällä myydään pakastettua sushia (no niin myydään Suomessakin, ei siinä mitään ihmeellistä), on kaupassa valmiiksi keitettyjä kananmunia. Taisi kadota suomalaisten kauppojen kylmähyllyistä ne valmiiksirikotut munat aika nopeaan? No, ehkä tässä on se kaivattu keittiörutiinien helpottaja? 12 keitettyä munaa vakuumipussissa. Tai sitten ihan vaan itse keittelen munani sopiviksi ennen anjovisleivälle viipalointia. (Nam! Toivottavasti seuraavan saa ennen seuraavaa Jukolan viesti harjoitus- tai kisamatkaa ;)

* Bussikuskit ovat hauskoja (yhtä hauskoja kuin se 25:n kuski, joka kesällä ´97 kuskasi minua useina kesäaamuina 05:40 vuorolla Pyynikintorilta Sammonkadulle). Koska bussi tekee täällä päässä kiepauksen ja on joka aamu 5 min myöhässä, olen aina odottelemassa pysäkillä kun auto huristaa kääntöreitilleen. Yksi kuskeista heilauttaa kättään noteeraamisen merkiksi. Yhtenä aamuna (kun satoi vettä ja olin verrattain kypsä odotteluun), hän kiitti, että olin jaksanut odotella. Olisin saattanut laukaista jotain perustympääntynyttä ja tylyä, kuten "Well, I didn´t have much choise, now did I", mutta mieltä lämmitti saamani kiitos&huomio ja paha mieli odotuksesta pyyhkiintyi pois.

Koska täällä bussit kulkevat vain tunnin välein ja viimeinen töistä majapaikkaan klo 17:55, olen 90% arki-illoista ko. bussissa. Ja kuinka mieltä lämmittikään, kun tänään illalla kuski sanoi tavallisen have-a-good-eveningin sijasta see-you-tomorrow. hih, olen kantis! 

* Amerikkalaisissa kongresseissa saa aina mitä kummallisimpia gadgeteja kotiinviemisiksi (yksi niistä on likaiseksipyöritelty älypeli kotomaan työpaikan kahvipöydässä. Voisiko joku nakata sen roskikseen, ennen paluutani..) Mutta hurjaa kyllä tämä yleisamerikkalainen krääsänjako. Olin tänään täyttämässä sosiaaliturvatunnuksen hakupapereitani ulkomaisille opiskelijoille suunnatussa orientaatiotilaisuudessa. Vaikka en edes kierrellyt erityisestä standeilla, poistuin tilaisuudesta mukanani reppukassi, muki, cd-levyn puhdistaja, matkalaukkunimikyltti, jne. Kaikki sopivasti Nebraskan N-logolla varustettuina. 

Iltaohjelmassa oli pyykinpesua ennen Grayn anatomiaa. Mutta se masiina (toisin kuin muut masiinat tässä paikassa) toimikin 25 sentin kolikoilla, ei dollarin seteleillä. Olin sitten kaatanut jo pesuaineen koneisiin, kun tajusin tämän. Damn! Siispä ei muuta kuin kerjuulle, josko jollakulla olisi vaihtaa seteliä neljännesdollarikolikoihin. Sain handlattua kaksi dollaria, eli kaksi koneellista pyykkiä, mutta kuivurinkäyttö piti unohtaa. Siksipä huoneessani on nyt pyykinkuivaamo (huomaa uudenkarhea Nebraska tee-paita etualalla):

Mutta ei täältä sen kummempia tällä kertaa. Lämpötila on päivisin edelleen yli kolmenkymmenen, tornadovarotuksia ja ukkoskuuroja seurataan sekä tv:stä että parhaillaan livenä ikkunan takaa ja asiat on mallillaan!

Mikä siinä onkin, että näissä ulkomaanmestoissa vieraillessa samalla osastolla on aina joku (yl. aasialainen) toinen vierailija, joka on toooodella innokas juttelemaan, koska on löytänyt ´kohtalotoverin´, eli toisen vierailijan. Ongelma on vaan se, että he puhuvat englantia tietyllä aksentilla. Ja puhe yleensä tulee liikkumattomasta hymyyn levitetystä suusta, mikä vaikeuttaa huuliltalukemistakin. Poikkeus tämän visiitin kohdalla Kööpenhaminan (se kiinalainen, olikos se Ling) ja Philadelphian (Sang, eteläkorealainen) visiittien kanssa tulee siitä, että täällä niitä innokkaita juttelijoita on MONTA. En tiedä lainkaan heidän nimiään, mutta on mm. ´se kiinalainen´ ja ´se intialainen´. Osittain samaan kategoriaan näiden höpöttelijöiden kanssa pääsee ´se bulgarialainen´, joka puhuu kyllä kohtuullista englantia, mutta lisämausteena tuntee veljeyttä toiseen eurooppalaiseen.

Iltapäivälehtien nettisivut on täynnä Helsingissä riehuneita ukkosmyrskyjä. Mutta Amerikka laittaa taas paremmaksi: lähes koko Nebraskassa on severe thunderstorm warning, muutamissa paikoissa on tänään(kin) pyörinyt tornadot. Se hyvä puoli sään muutoksessa on, että iltaseitsemältä lämmintä on enää noin 25C.

Tänään kävin visiteeraamassa labrassa, jossa teen suurimman osan kemiallisista analyyseista. Proffa, joka ko. labraa hallinnoi, on kaiketi hyvin järjestelmällinen ja pieteetillä selitti kaikenlaisia asioita. Päällimmäisenä jäi mieleen vaan siisteys, järjestelmällisyys ja selkeys, joka vaikutti siltä, että kukaan ei oikeasti tee siellä mitään analyyseja, vaan labra pidetään kunnossa. Hyvää vastapainoa tuo toinen labra, missä teen töitä, joka on prosessointilabra. Missä tahansa viljoja prosessoidaan, on pölyä ja jauhoa, iänikuisen vanhoja laitteita jne. Mutta se jyvänraaputuslaite, jota oon pari päivää testaillut on ihan uusi ja mä olen eka joka sitä käyttää. VAU! Huomenna hyökkään analyysien pariin, mikäli sosiaaliturvatunnuksenhakureissu ei veny liian pitkäksi.

Ja sellainen juttu (ellei ole jo käynyt ilmi), minkä haluaisin saattaa kaikille lukijoille tietoon. Kommentoikaa. Vaikka vaan "moi" lämmittäisi mieltäni. Tietysti vastaanotan mieluusti myös kirjeitä, sähköposteja yms. (ja henkilökohtaiset asiat mieluusti sellaisiin), mutta mikä tahansa tervehdys kotimaasta ilahduttaisi täällä. Kommentoidaksesi klikkaa kunkin postauksen alla olevaa linkkiä "No comments" tai "Comments (X)", laita kenttiin nimesi ja sähköpostiosoitteesi (spostiosoite ei tule näkyviin nettiin) ja kirjoita terveisesi. URLia omaan blogiin ei tarvitse. Ja tosiaan muutin asetuksia niin, että kommentin pitäisi tulla heti näkyviin. Jos alkaa puskea roskakommentteja enemmän kuin oikeita, niin saatan joutua tätä muokkaamaan. Ellei kommentteja ala saataa, niin teen saman jekun kuin taannoin Tanskasta ja alan lähettelemään oikeita kirjeitä (Kära vän-henkisesti) teillepäin ja odotan vastauksia!