Ameriikanlaura

Nyt ollaan siis jo asetuttu kotiin ja matkalaukut on tyhjennetty (itselleni todella epätyypillisen nopeasti). Toisaalta sijoittelematonta tavaraa on vielä pitkin poikin siellä ja täällä.

Joku saattaisi luulla mun tuoneen jotain laitonta maahan, mutta puhdasta kotimaista ohraahan tämä:

Maanantaiaamun arki alkaa kotimaassa, Ameriikanlauran lähetykset päättyvät tähän.

Täällä sitä istutaan Schipholin C-terminaalissa odottelemassa Helsingin lentoa. Seafood-baariin oli kerrankin aikaa istahtaa, joten mikä mukavampaa kuin nauttia pari herkullista sushipalaa aamiaiseksi. (Koneessa tarjoiltu supermakea pullarulla kun ei oikein ´aamiaiseksi´ maistunut.) Amsterdamissa on siis aamu, sisäinen kello on kolme aamuyöllä.

Ja lisäkäsimatkatavarana samppanjaa hankittuna pari tarjouspulloa tuleviin v-tapahtumiin. Ameriikan päässä ovat mahdottomasti hövelimpejä näiden käsimatkatavaroiden kanssa. Reppu ja olkalaukku hyväksyttiin matkaan ongelmitta. Ja yhtään epämääräistä jauhopussia ei tsekattu missään vaiheessa. Ehkä huumekoirat olivat väijyssä jossain backstagella ja olisivat haistaneet oikean tavaran. Ei niitä ohrajauholla höynäytetä…

N-Y-T. NYT!

Matkalaukut ovat suunnilleen pakatut: tavara näyttää mahtuvan sisään, mutta painaa edelleenkin liikaa. Käsimatkatavaraksi tulee vielä tämän viikon jauhotuotos, noin 4.5 kg erinäköisiä viljafraktioita. Saas nähdä, kuinka tämä yhden matkaajan karavaani etenee.

Teeveestä tulee ´mies-sinkkuelämää´, eli sarja nimeltään Big Shots, joka ilmeisesti on ihan uusi sarja, joka kertoo neljän miehen urbaanista elämästä. Tai ehkä sittenkin ´Täydelliset miehet´. Pärjäämme kyllä hyvin, vaikkei tätä sarjaa Suomeen tuotaisikaan… Taidanpa siis alkaa energian keräämisen matkailuun, koska seuraava yö jää kokolailla unettomaksi.

Jos nämä banaanit eivät laita laulamaan, niin ei kyllä mitkään. Tai ehkei laulamaan, mutta titaamaan ainakin. "I am the top banana in the world today.. titi titi titi ti, titi titi titi ti…"

Eilisiltana olin aikeissa tehdä tietokonetöitä, mutta ajattelemattomuuttani lukitsin tietokoneen kiinni pöytään ja avain oli kotona. Enkä siis saanut konetta illalla mukaan lähteissäni. Lampsin sitten Chestnut Hillin pääkatua ylös ja mietiskelin, että mitäköhän sitä nyt puuhaisi. Ja pokkesinpa ´kynsisalonkiin´ laitattamaan kynnet. En kyllä ihmettele lainkaan, että täkäläisillä on manikyyrit kunnossa, kun perus-kynsihuolto ranskalaisella manikyyrillä maksaa suunnilleen 7 dollaria (5 euroa..) Ja huoltopisteitä on vähintäänkin yhtä taajasti tarjolla kuin huoltoasemia. Saa nähdä, kestävätkö nämä yhtään kauempaa kuin taannoiset kokeilut, mutta tällä hetkellä ainakin näyttävät siistille.

Ja mitä? Huomenna pitää taas pakata! Olen todellakin PARHAANI mukaan ollut ostelematta tavaroita täällä, mutta silti muutama pikkunyssäkkä odottaa mukaanpääsyä Suomeen. Lisäksi perjantaina pitää ottaa kantamuksiinsa noin 4 kg näytteitä, joka takuuvarmasti lisää matkalaukkujen painoa yli rajoitusten. Onneksi Nebraskan paperilähetys meni DHL:n kuljetuksena ja nettitietojen mukaan näyttäisi jo odottelevan työpaikalla paluutani.

Yksi illallinen vielä suunniteltuna, reilut puolitoista työpäivää ja sitten koittaa kotimatka. Jos hurjaksi ryhdytte lukijoina, saattaa 400:n raja mennä rikki.

Tiedättekö muuten sellaista seikkaa, että mahdollisten juhlien järjestäminen Helsingissä 2.5 kk varoitusajalla ja pikkujoulukautena on ….. haastavaa. Varsinkin siinä tapauksessa, että ykkösvaihtoehto on varattuna & saavuttamattomissa ja pitää miettiä koko systeemi uudelleen. Miksi pikkujouluja järjestetään? Onko pakko varata joka ainoa juhlatila kaupungissa?

Maanantaiaamun koittaessa kävelin aamuisessa auringonpaisteessa töihin suunnilleen samaa reittiä kuin niin useana kertana pari vuotta sittenkin. Töissä monet ihmiset tunnistivat ja muistivat, ihan kaikki eivät (mikä joidenkin kohdalla oli jopa hämmentävää). Eräs mies piti minua kovin tutun näköisenä, muttei heti osannut yhdistää, kunnes.. "You took the pilates classes here, right?" Ei kai sitä kiistääkään kannata, mutta miksi hän juuri siitä minut muisti??

Käytännön asiat hoituivat nopeasti, osin koska tunsin jo paikat ja osin, koska olen täällä niin lyhyen aikaa, että turhiin alkujorinoihin ei tuhrattu aikaa. Ja ennen yhtätoista oli jo ensimmäinen setti jyviä raavittuna. Olennaisiin asioihin, kuten suojalasit, kiinnitettiin tietysti asianmukaisesti huomiota ja sainkin uudenmalliset pleksit päähäni. Huvituin peilikuvastani niin, että ikuistin sen itse kameralla. Kuvani toi mieleen Twin Peaksin Log Ladyn sekä sen pienen pojan "Kuudes aisti"-leffassa, mutta enemmän siis ensimmäisen. Koska suojalaseja on saatavilla ihan kivannäköisiäkin malleja, minua hämmentää tällaisten olemassaolo.

Koko päivä hurahti kellarissa jyviä raapimassa, enkä lainkaan tiennyt ulkona vallitsevasta säätilanteesta lähtiessäni kotiin. Kellaripesti tarkoittaa myös sitä, että kännykkä ei kuulu sielläkään. Eli jos jollakulla on jotain kiireellistä/ tärkeätä, niin se luultavimmin tavoittaa minut parhaiten sähköpostilla ja silloinkin usean tunnin viiveellä.

Kyllä tässä Philadelphiassa on vaan jotain niin kivaa. Tai jotain, joka sykähdyttää minua! (Tarkemmin ottaen se ei ehkä ole koko Philadelphiassa, vaan Chestnut Hillissä, eli tässä kaupunginosassa, jossa olen visiiteilläni viipynyt.)

Asetuin asumaan asuntoon, jonka omistavat Teresa ja Jack (keiden B&Bssä asuin silloin pari vuotta sitten). Söin noutokiinalaista illalliseksi Jackin kanssa B&B:n pihamaalla, seurassamme Charlie (se kultainennoutaja) sekä uusi kissa Mona Lisa.

Nyt voi asettua yöpuulle ja pitkästä aikaa nukkua aamulla ilman herätyskellon pirinää. Sunnuntaista huolimatta huominen on työpäivä (näppäimistön naputtelua), mutta kaikin puolin on kiva olo olla täällä ja ajatella jo olevansa hieman lähempänä kotia ;) 

Jäähyväiset Lincolnille heitettiin helteisessä säässä, jossa kaupunki odotteli jalkapallopelin alkua. Tiet olivat ruuhkaisat, mutta onneksi kaupungin suuntaan, ei lentokentälle. Kentällä kaikki matkalaukut jätettiin avattavaksi&syynättäviksi. Pienellä kentällä ei kaiketi ole paljoa muuta huvia kuin penkoa ihmisten matkalaukkuja… Saa nähdä, onko scrappaustarvikkeeni luokiteltu vaarallisiksi! Ensimmäinen lento Denveriin oli vain lyhyt pyrähdys, suunnilleen tunnin ja perillä vastaanottamassa maisema joka oli lättänää kuin Pohjanmaa, mutta jonka horisontissa siinsivät Rocky Mountains (Kuitti l. nähty. :)

Seuraavaa lentoa odotellessani kävin lentokenttäkuppilassa hampurilaisella ja samalla seurasin teeveestä Huskersien peliä (vaihtelevasti tilanne oli hyvä tai huono). Purilaisen hoitelemiseen tuotiin paksuun lautasliinaan kiedottu ´silverware´, joka oli siis hopeanväriseksi maalattuja muoviaterimia. Ristiriita! Nuo kuuluvat paperilautasiliinan sisään, paksuun kankaiseen pakataan hopeiset tai vähintäänkin teräksiset. Ni.

Lentokoneessa useampikin average-Joe oli matkassa perusamerikkalaisine matkustusjalkineineen. Jollette ole huomanneet koskaan aiemmin, niin kerron, että perusamerikkalaisen turistin tunnistaa hohtavan valkoisista lenkkari-tyylisistä matkustuskengistään (yl. farkkujen kanssa). Satunnaisesti niissä saattaa olla sinisiä kuvioita, mutta kokovalkoiset ovat ehdottomasti tyypillisemmät. Yleensä näitä kenkiä harvemmin näkee siis normaalikatukuvassa.  Minä taisin taasen loistaa koneessa ulkomaalaisuudellani, koska jaloissani olivat luonnonvalkoiset Camperit.

Philadelphiaan palaan melkein kuin vanhaan kotiin, en taida edes hakea kaupasta aamiaistarvikkeita, vaan huomenissa herättyäni suuntaan Rollers´iin aamiaiselle.
Ja viikon päästähän sitä ollaan jo kotona!

No, ei nyt lähtömaljoja, mutta lähtökahvit kuitenkin, juustokakkua, suklaata ja salmiakkia mukanaan. Viimeksimainittu jakoi odotetusti mielipiteet (vaikka tarjolla oli mielestäni ehkä parasta salmiakkia, eli Pirkka-salmiakkia). Eräs maistaja osasi jopa eritellä ammoniakin ja suolaisuuden selkäpiitään karmineesta makukokemuksesta ja johdattelin häntä sitten salmiakin ja ammoniumkloridin kiehtovaan maailmaan.

Paperit on työpaikalla pakattu ja odottavat DHL:n keltaista kuljetusautoa (onneksi eivät tule matkalaukun painoksi&tukkeeksi…) Näytteet on pakattu, labrakirja kopioitu, pakolliset pienet aalto-tuikkukupit luovutettu kiitokseksi tärkeimmille ja kohta pitää mennä palauttamaan avaimet sinne tuhansien avaiten pesäpaikkaan. Näin loppuu visiitti Nebraskan yliopistossa Lincolnissa ja matka jatkuu itään, kohti kotia. Matkalla vajaan viikon pit stop Phillyssä. Tänään vielä jäähyväisillallinen kiinalaisessa ravintolassa ja matkalaukkujen pakkaaminen lopulliseen lähtökuntoon. 

Niille, jotka kiinnostuneena odottavat pääsyä kuulemaan minua ja tietojani vk:stani, kerrottakoon, että pe 14.12. klo 12 jossain yliopiston luentosalissa on once in a lifetime chance.

P.S.  Sikäli kun Sanna M. sattuu tämän lukemaan, niin "Watkinson"! Ja piste mulle ;)

Seuraavan matkustusetapin lähestyessä ihminen hiljentyy tutustumaan lentoyhtiön nettisivuihin liittyen matkatavararajoituksiin. Kaksi laukkua, 23 kg kumpikin, sallitaan ilman lisäkustannuksia. Ylimääräiset laukut/yksiköt/kollit $85 kukin. Ylipainoiset $50 per laukku.

Jos Philadelphian pakettien lähettäminen maksoi $100 ja toinen niistä vielä katosi postissa, voisi päätellä, että on parempi maksaa ylikiloista koneessa kuin lähettää paketit. Varsinkin, kun kaikki posti menee nykyään lentopostina, laivarahtipostitusta ei enää tunneta. Toisaalta, lentoyhtiöilläkin on kai tuon matkatavarantoimituksen kanssa hieman enenevässä määrin ollut ongelmia, että ota tästä nyt sitten selvää… Kalliiksi tulee, se on varmaa ;)

China Rails peli ei ole vielä tullut (pitäisi siis tulla postissa). Pelin saaminsen varmistukseksi Powellien perhetuttu Richard (jonka peli siis aiheutti tämän innon) tarjoutui antamaan oman ihkauuden pelinsä mulle ja ottamaan sitten mun pelin tilalle. Kaikki osallistuvat siis täällä peliorganisaatioon, jotta syksyn pimeät illat täyttyvät peli-illoista siellä kotomaassa.

Eilinen helmityöaskartelukurssi oli hauska kokemus - haasteellisuudeltaan jotain aivan muuta kuin scrappauskurssi… Aamupäiväsessiossa tehtiin ranneketju pienistä helmistä ja iltapäivän jatkokurssilla isompi puuhelmi päällystettiin kierteiskuvioidulla helmimatolla. Iltapäivän kahdeksasta kurssilaisesta kaksi iski neulan neulatyynyyn ensimmäisen vartin jälkeen. Neljä seuraavaa noin kahden tunnin kuluessa ja puoli tuntia ennen kurssin loppumista mä olin ainoa, joka enää edes yritti jatkaa. The last (wo)man standing. Halusin saada selvyyttä kuviosta, että mulla olisi edes potentiaalinen haisu siitä, kuinka voisin asiaa jatkaa kotona. Kolikon kaksi puolta: 1) Itsensävoittamisen kokemus, käsityöelämys ja uuden oppiminen, 2) Mahdollisena lopputuloksena kummallinen helmillä päällystetty helmi, jonka värit eivät miellytä ja jolle ei (vielä ainakaan) ole mitään käyttötarkoitusta…

Kolmesataa näyttää rikkoontuvan lukijamittarissa seuraavalla kävijällä - sikäli kun kävijätiedoista selviää kuka klikkaaja on, palkintoja voisi olla luvassa! (Ehkä jopa jotain muuta kuin helmipallo…)

Ja niinpä sitä löytyy iloa ja vaihtelua elämään ihan naapurirakennuksesta. Viereisessä rakennuksessa on paikallinen käsityötieteen laitos ja sen yhteydessä se kansainvälinen tilkkukeskus. Tilkkutöitä kun en itse ole harrastanut, en ehkä sen nyansseja ymmärrä ihan kauheasti, mutta sielläpä on vaihtuvana näyttelynä helmityönäyttely ja ensi viikonloppuna kaksi workshopia asiaan liittyen! Emäntäni Cindy kertoi niistä ilmoittauduttuaan vasta-alkajakurssille, mutta minäpä otan molemmat! Onpahan taasen helmitöitä sitten kotiintuomisiksi.

Eilen osaston kummat-höpöttävät-ulkomaalaiset -kiintiö (mihin en siis laske itseäni, vaan ainoastaan ne aasialaistaustaset, jotka nyökyttelevät ja puhuvat hassusti) kasvoi yhdellä korealaisella tytöllä, joka on täällä vuoden. Ja tänään (sekä ehkä muinakin päivinä) hänen tehtävänään on varjostaa mua ja katsella mitä&miten mä teen, jotta hän oppii labrojen tavoille. Kiusallisinta näissä jeeees-tyypeissä on se, että kysymykseen vastataan jees vaikka asia ei menisi edes odottamaan jakelua. Ja sitten kun minuutin parin päästä tulee hoksaus, sitä siivittää "aaa". Toivottavasti en mitään potentiaalisen vaaran sisältävää joudu hänelle selittämään…

Koska monta kirjoitusta on nyt mennyt ilman kuvia (sillä en ole paljoa kuvaillut kuin ihmisiä viime aikoina) lisään tähän loppuun kuvan Cargillin siiloista, jotka on mielestäni aika massiivisen mahtavat.

Now is the time to call loved ones at a distance. Share your news. 

Näin luki viikonloppuna kiinalaisessa ravintolassa syömäni fortune cookien viestissä. Koska kello oli neljä aamuyöllä, päätin olla armelias ja olla soittamatta, sillä te kaikki rakkaimpani olette siellä välimatkan päässä.

Kuulumiseni lyhyesti: aika juoksee täällä nopeasti ja työtä piisaa jäljellä oleville viikoille yllin kyllin. Tekemistarjontaa riittää myös työn ulkopuolella, mikä on hyvä siksi, että aikaa aistia omia koti-ikävätuntemuksiaan sataprosenttisesti jää hyvin vähän ja koti-ikävä tuntuu sellaisena pienenä alavireenä tasaisesti. (En ala sitä nytkään analysoida täysillä, sillä enempi asian ajattelu tuo kyyneleet silmiin, enkä halua häiritä lähitoimistohuoneiden ihmisiä nyyhkyttämisellä tai niistotyrinällä. Mutta tuli varmaan jo kaikille selväksi, että nyt on koti-ikävä.)

Sää on tilapäisesti muuttunut viileämmäksi, tuulisemmaksi ja sateiseksi, mistä johtuen aamulla piti jo napata neuletakki matkaan. Lounaskuppilan kassa piristi päivääni vielä kehumalla ko. päällysvaatetta. Lämpötila tänään on vain tuossa 16 C:n hujakoilla, mutta ´onneksi´ ylihuomiseksi lupaillaan taas 28 C.

Täkäläiset elintarviketieteiden opiskelijat pitävät kampuksella kahvilaa, joka on auki päivittäin aamusta iltaan. Kuppilassa myydään myös kevyttä lounasta, mutta pääasiallinen myyntiartikkeli ovat omassa prosessilabrassa itse tuotetut elintarvikkeet, pääasiassa jätski ja juustot. Dairy Storen jätskiä myydään myös keskustakampuksella sekä kaikissa Huskersien kotiotteluissa. Ensimmäisten neljän viikon aikana en tullut käyneeksi jätskillä, mutta ajattelin, että pitää se nyt kuitenkin kokeilla edes kerran ja erittäin hyväähän tuo jätski oli. East Campuksen jätskibaari esitellään myös suositeltavana vierailukohteena kaikissa Lincolnin matkaesitteissä, kertooko se sitten enemmän kohteiden vähyydestä kuin jätskin ehdottomasta laadusta, en tiedä.. Idea olisi mainio myös meille, mutta jotenkin en ehkä osaa kuvitella, että elintarviketieteiljöiden jätskibaari Helsingin Viikissä pääsisi kovin nopeasti Helsingin mahtailunähtävyydeksi. Haastetta!

Suhtaudun jo hyvin luontevasti scrapbooking-kaupassa järjestettäviin 10-tuntia tai puolilleöin kestäviin askartelusessiohin. Suomessa sellaisiin osallistuisin vain minä, mutta täällä osallistujat ovat ihan tavallisia ihmisiä, jotka scrappaavat. Tai sitten täällä on vaan enemmän minunkaltaisiani askartelufriikkejä, jotka voivat käyttää tuntitolkulla aikaa paperinhypistelyyn, sommitteluun, leikkaamiseen ja liimaamiseen.

Mutta tarvikkeistomielessä olen todellinen nybörjare. (Ja kuka tahansa, joka on nähnyt mun askartelutarvikkeiston, luultavasti ihmettelee tätä.) Eiliseen scrappauspäivään osallistuneet naiset tulivat kaikki paikalle askartelutrolleyt täynnä pahveja, papereita, nauhoja, niittejä ym.ym. Ja ne eivät olleet mitään carry on/ matkustamolaukkukokoisia trolleytä, vaan saman kokoisia kuin mun matkalaukut tämän 7 viikon matkalle! No, vaikka kadehtivasti silmäilinkin heidän tarvikkeistolaukkujaan, en kuitenkaan alkanut hinguta sellaista itselleni, sillä hyvin harvoin askartelen muualla kuin kotona ja siten ko. laukku ei ole välttämätön. (On muuten vaikea sana taivuttaa tuo trolley - koittakaa vaikka itse!) Kaiken tämän scrapbooking-hypetyksen jälkeen on kuitenkin pakko kertoa jo etukäteen, että yhden sivun/aukeaman tekeminen kestää helpostikin pari tuntia, eli koossa on vasta kymmenkunta sivua. Ettette odota näkevänne paksua albumia heti kotiinpalattuani…

Tänään aamulla olin paikallisen ev.lut.-kirkon jumalanpalveluksessa, johon minut vei työkaveri Tom (se samainen, jolla on suomalaiset vanhemmat). Liturgia oli helposti seurattava, sillä ohjelma oli painettu paperille ja virsikirjaan. (Hieman samaan tyyliin kun Suomessakin kai nykyään. Ainakin silloin kun kuulutuksia oltiin kuulemassa.) Announcements-osiossa Tom esitteli mut seurakunnalle ja kaikki olivat kovin otettuja suomalaisesta vieraasta. Ja hetkeä myöhemmin liturgiassa oli osio, jossa kirkkokansa nousi ylös ja lähti kättelemään toisiaan toivotellen Herran rauhaa. Ja koska minä olin erityisvieras, hyvin monet tulivat kättelemään minua ja minä hieman erityiskohtelustani häkeltyneenä siinä seisoa tönötin käteltävänä. Kättelyn jälkeen oli ehtoollinen, jossa kitalakeen tarraavan öylätin sijasta oli oikeata leipää (Tomin vaimon leipomaa), mutta ehtoollisviini maistui samalta tutulta. Kolehdin aikaan kirkkokuoro esitti virren ja se oli tällä kertaa "Maa on niin kaunis". Havaitsin, että itselleni epätyypillisesti kyyneleet alkoivat valua poskille ja tuli kova ikävä kotimaahan. Kolehtirahaa laukusta kaivaessani olin onnellinen, että olen täällä alkanut kantaa mukanani nenäliinoja. Yleensä kuumuuden takia ja hien pyyhkimiseen, mutta tällä kertaa ihan nimensä mukaiseen tarkoitukseen. Jumalanpalveluksen jälkeen seurakuntasalissa oli brunssi uuden papin tervetulojuhlistukseksi ja siellä yksi jos toinenkin tuli juttelemaan eurooppalaisista sukujuuristaan tai matkoistaan Suomeen. Mukava kokemus, vaikka kyynelehtiä pitikin ;)

Ensi viikko on todella täynnä työtä ja puuhaa, mutta jonain päivänä kyllä livistän yliopiston miniatyyrikokoelmaa katsomaan (20000 esinettä!) ja kansainväliseen tilkkutyökeskukseen (myöskin tässä yliopistolla).

Uusin ihmettelyn aiheeni on täkäläinen väärinymmärryksen määrä nimeni kirjoituksessa. Suomessa se on aina Paula ja sukunimen y:iden lukumäärää kysellään. Mutta täällä olen jo useampaan kertaan nähnyt nimeni kirjoitettavan Lora. Ääntämyksessäni lienee siis jotain hämärää… Sukunimi saa ääntämysmuodon naistrom (nice-trom, heh! ;), mutta siihen olen jo tottunyt.  

Päivärutiinini on vakiintunut nyt niin vahvasti, että uusia kuulumisia ei synny aiempaan tahtiin. Kuitenkin olen päättänyt, että yritän kirjoittaa vähintään kerran päivässä (poikkeuksena viime lauantai, jolloin kirjoitin kyllä tekstin, mutta netittömyyden tilassa se lähetettiin ilmoille vasta sunnuntaina sunnuntain kirjoituksen kanssa. toinen poikkeus taisi olla 18.8., jolloin ei ilmeisesti vaan ollut mitään sanottavaa…)

Tältä siis näyttää päivärutiinini pääasiassa (kymmenen tuubia telineessä, uusi peli ;)  Putkia puljaan täällä edes takaisin, siirtelen näytteitä putkesta toiseen, isommasta pienempään ja pienempään ja pienempään. Onneksi tuloksiakin on jo jonkin verran saatu, mutta suuri osa odottaa vielä analysoijaansa.

Asuinpaikastani voisin väläyttää huoneeni kuvan, sillä siitä saanee esimakua tämän mestan kukkakuvioiduista tekstiileistä. Nämä ovat vielä aika hillityt verrattuna suihkuverhon naamioivaan kukka-pitsi-röyhelo-viritykseen…

Kylpyhuoneessa, jossa superromanttiset viritykset on aseteltuina, majaansa usein pitää myös perheen katti. Hänellä on siellä hiekkalaatikon lisäksi ruokakuppi ja vesikuppi sekä peti. (En tiedä, miksi kissa aterioi kylpyhuoneessa, mutta koira keittiössä… Joskus, kun menee pimeään kylpyhuoneeseen, vastassa on pari kiiluvaa silmää:

Jotta tällaisia tänään, ehkä huomenna on enemmänkin kerrottavaa kuin koeputkilot… 

Viime aikoina (enemmän ja vähemmän ainakin huhtikuusta alkaen) on mielessä pyörinyt väitöskirja enemmällä tai vähemmällä teholla. Tuntuu hurjalta, että loppusuora on käsillä. Että iltaisin ei tarvitse enää (ikinä?) miettiä, että muokkaisiko taulukoita, lukisiko artikkeleita, oikolukisiko tekstiänsä. Tuntuu ihanalta, että paperit saa pinota ja pakata, raakileversiot repiä. Oikeastaan pahin puristus on kai jo takana, kun kirjaa esitarkastetaan. Mutta jonkinlainen puristus on luvassa luultavasti korjauksia tehdessä vielä täälläoloaikana (vähintääkin siitä syystä, että ko. hommaa tehdään iltaisin, öisin&viikonloppuisin).

Ja nyt sitten kun on väitöskirja lähes kirjoitettuna, löydän väitöskirjankirjoittajan todellisen kumppanin, organizerin papereille kuljetusta varten. Kovitettu kassi, jossa on riippukansioita. Täydellinen systeemi papereiden kuljettamiseen työpaikan ja kodin välillä. Vaikka se kirja on melkein jo kirjoitettu, en malttanut olla ostamatta tällaista mahdollisiin muihin tulevaisuuden tarpeisiin. Koska se on kaunis, käytännöllinen ja kuul (=rimmaa kahden edellisen koon kanssa paremmin.)

Näissä organisaattoritarvikkeissa amerikkalaisilla on paremmat markkinat kuin meillä (niiden tussimarkkinoiden lisäksi). Haluaisin järjestellä askartelukaappini hankkimalla lokerikkoja, laatikoita, telineitä ja tukia TÄÄLTÄ enkä Etolasta/Tiimarista/ Hong Kongista/ Ikeasta tai muista missä on huono/ruma valikoima. Ehkä eniten juuri tuon ruman valikoiman takia. Suomesta saa niitä muutamia Orthex-laatikoita, mutta ei sitten oikein muita (olkoonkin kotimaisia, mutta ne pitää olla suljetun oven takana muualla kuin varastoissa). (tämä on pientä kärjistystä, mutta täällä on vaan niin paljon enemmän niitä…

Otsikko viittaa Cindyn tämäniltaiseen lausahdukseen askarteluorientoituneista ihmisistä, jotka ideoivat kaikkea ja koko ajan (niin kuin me teimme siinä ohimennen keittiössä seisoskellessa), ja toteuttavatkin käytettävissä olevan ajan puitteissa ja manaavat sen ajan vähyyttä.

Ai niin, myöhäisherännäisten joukosta päivää. Olen tänään kuunnellut hieman Scandinavian Music Groupia ja ihmetellyt, että miksi en ole yhtään aiemmin ollut kiinnostunut koko bändistä. Mielikuvani oli kaiketi jokin Ultra Bra:n raunioista kasaanraavittu kokoonpano, mutta eihän tässä ole lainkaan siitä kyse. Ulkomailla tilapäisesti vaikuttavalle ihmiselle ainakin kolahtaa laulettu suomen kieli kauniiden äänikuvioiden kanssa.

Aamulla kävin lunastamassa täkäläisen palkkasekkini aamutuimaan. Hienoinen mieliteko oli mennä drive in-linjalle kävellen, ihan vaan osoittaakseni kuinka hassulta drive in-pankki tuntui (kuinka niiiin työlästä on jättää auto parkkiin ja mennä pankkihalliin asioimaan.)

Olen havainnut nyt kahden Yhdysvaltain pidemmän visiitin aikana, että halu kuunnella suomalaista musiikkia kasvaa ulkomailla ollessa. Tälle visiitille ei ole vielä tullut ´teemalevyä´, jota kuuntelisin suunnilleen joka päivä, sillä ensimmäiset viikot meni äänikirjojen parissa. Lataisin lisääkin, mutta en keksi minkä kirjan haluaisin! Olen kuunnellut jo yhden Peter Maylen, yhden Maeve Binchyn ja yhden Ellen DeGeneresin. Mitä seuraavaksi?? (vinkkejä hyvistä kirjoista, joita iTunesissa saattaisi olla saatavilla, otetaan vastaan kommenttilaatikossa. Samoin kuin kannattavista suomimusaostoista). Teemalevyn puuttuessa olen em. äänikirjojen lisäksi kuunnellut "mitä-nyt-sattuu-soittimessa-olemaan" suomalaista musiikkia sekä Radio Helsingin Podcasteja. Tukevasti ilmassa ohjelman radiofilosofeiksi tituleeratut juontajat ovat kyllä mukavia kuunnella, mutta ONKO PAKKO syödä purkkaa (tai pitää mäyssyttävää ääntä, joka kuulostaa purkansyönniltä) ja ryystää kahvia radiossa?? Ja ymmärrän kyllä, että Podcasteista on leikattu musaosiot pois, mutta usein harmittaa, että kappale spiikataan sisään ja sitä melkein innostuu, siitä mitä tuleman pitää, kunnes taas muistaa, ettei musiikkia noissa toimitteissa olekaan tarjolla. Mutta pieni hinta siitä, että saa kuunnella kivaa kotimaista kanavaa.

Eilen olin viettämässä Labor Dayta isäntäperheeni tuttavien luona pelipäivässä. Paikalla oli paljon lautapelejä, kaikki toivat ruokaa ja sitten pelattiin ja hieman syötiin. Mukava konsepti. Erittäin mukava uusi pelituttavuus oli China Rails, jossa rakennetaan ympäri Kiinaa rautateitä ja toimitetaan erilaisia hyödykkeitä paikasta toiseen. Kuulostaa erittäin yksinkertaiselle ja tylsälle, mutta kyseessä oli mahtava strategiapeli. Puhumattakaan siitä, että pelin omistaja, rautatiepeleille pikkusen omistautunut Richard, oli tuonut käsinmaalatut junapelinappulat, erivärisiä tusseja ja laminoidun pelialustan. (Välihuomautus tusseista: Niissä asioissa amerikkalaisilla on kyllä paremmat oltavat. Kaikilla on kattava kokoelma eri värisiä ja paksuisia Sharpie- ja vis-a-vis-kyniä. Joku voisi luulla, että mulla olisi tarpeeksi tusseja, mutta e-hei!) Jotta siis tiedoksi vaan ystäville, että meillä vietetään ensi talvena pelipäiviä! (anteeksi, Jukka, en tainnut tästä muistaa mainita…)

Viimeisenä kirjoittamisen arvoisena (?) pikku juttuna kerrottakoon taasen hieman labraoloista. Täällä on niin hyvät vetokaapit, että paperit ym. on teipattava kiinni, jos haluaa niiden pysyvän pöytäpinnalla. Ja taannoin avattuani, kaadettuani ja pipetoituani pyridiiniä jo jonkin aikaa en haistanut mitään ja oli pakko varmistaa purkista ihan lähemmin haistellen, että siinä tosiaan oli pyridiiniä. No, olihan se… (Asiaa tuntemattomille kerrottakoon, että mätä kananmuna on pyridiiniin verrattuna ruusunkukkia ja kasteisia niittyjä.)

Eilisen perjantai-illan vietin scrapbooking-kaupassa siinä Ladies Night Outissa, jossa kuudesta puolilleöin sai askarrella ja hyödyntää siis kaupan leikkuritarvikkeistoa. Illan emännän sanoin menetin scrapbooking-neitsyyteni, sillä sain aikaan ensimmäisen scrapbook-sivuni. Ja ennen puolta yötä kaksi sivua lisää. Ja sitten puolen yön jälkeen kotona ajattelin hieman vielä hypistellä papereitani ja tein kolme sivua lisää. Kunnes kello näytti puolta neljää…

Olisin saanut mahdollisuuden mennä jatkamaan jo tänään, mutta koska tänään on game day, eli jalkapallokausi alkaa ottelulla Nebraska vs. Nevada, menen kaupungille katsastamaan hulinaa ja tsekkaamaan, josko joku haluaisi päästä lipustaan eroon viime hetkellä. Stadion vetää 80000 ihmistä ja kuuleman mukaan toinen mokoma tulee seuraamaan peliä läheiselle kentälle ja erinäisiin kuppiloihin&teattereihin seuraamaan peliä screeniltä.

Mutta sitä ennen pitää mennä hankkimaan vielä asianmukainen kannustusvaatetus (ei  kuitenkaan maissipäätä…) 

Okei. Tästä perheestä riittää juttua pitkään. Tai sitten ei riitä, koska kummallisuuksia on paljon niin  pienet kummallisuudet voivat yhtäkkiä alkaa tuntua jotenkin luonnollisilta ja ei-niin-kummallisilta.

Uskoisin, että viihdyn tämän perheen luona tämän tulevan kuukauden oikein hyvin. Ovat varmastikin hieman epätavallinen amerikkalainen perhe (ja sanoivat niin itsekin), mutta jotenkin kovin kodikkaalla ja hauskalla tavalla. En oikein tiedä, mistä aloittaisin kertomuksen.

Perheen äiti Cindy on siis yliopistolla töissä, ollut ennen teknikkona siinä labrassa, missä mä työskentelen, mutta nykyisellään on jossain erillisyksikössä. En tiedä vielä, mitä Roy, perheen isä tekee työkseen. Tyttäristä vanhin on muuttanut jo pois kotoa (ja asun siis hänen vanhassa huoneessaan), yliopistossa toista vuotta opiskeleva asuu täällä, mutta kuulemma on hyvin vähän kotona sillä seukkaa jonkun pojan kanssa hyvin tiiviisti. Nuorin tyttäristä on lukiossa ja asuu kotona. Lisäksi täällä on kissa ja koira (viimekertaisen ameriikanvisiitin koira-altistus meni oikein hyvin, joten uskon, että tästäkin selvitään. Kissa ei ole aiheuttanut vielä  mitään reaktiota, mikä on erittäin hyvä ja lupaava merkki.)

Talo on kivalla alueella ihan kampuksen lähellä - hyvin perusomakotitaloaluetta. Ulospäin ei myöskään näy mitään erityistä, mutta sisällä… Täällä on todella paljon kaikenlaista tavaraa kaikkialla. Se, että ei olla turhantarkkoja järjestyksen suhteen on jotenkin hieman mieto ilmaisu. Kai tätä voisi kuvailla jotenkin kotoisaksi sotkuksi, että elämisen jäljet todellakin näkyvät. Mutta jotenkin pinnan alla kaikki on kuitenkin järjestyksessä. Talossa on juurikin sopivasti minun makuuni panostettu harrastuksiin.

Kellarissa on pieni verstas peruspuutyökaluineen. Toisessa kellarihuoneessa on Cindyn askartelutarvikkeet - seinällinen kaappeja, laatikoita etc., joissa on askartelukamaa (en tiedä tarkasti mitä, mutta kuulemma jos jotain tarviin, niin hyvinkin todennäköisesti löytyy). Autotalli on enemmän ja vähemmän myös varasto, missä toteutetaan erinäisiä huonekaluentisöintiprojekteja. Ja keittiön vieressä oleva vanha palvelijanhuone on Royn askarteluhuone, missä hän maalaa pienoisesineitä (COOOOOOOOOOOL!) Tiedättehän, niitä sellaisia tinasotilaankokoisia pieniä ukkeleita. Niitä on varmasti siis useita satoja, voisin väittää tuhansia. Historiallisia hahmoja on eri sodista, eri maiden armeijoita ko. sodista ja kaikki on maalattu käsin kulmakarvoja myöten. Lisäksi on erinäinen määrä kaikenlaisia scifi-hahmoja ja sen sellaisia. Ne ovat niin USKOMATTOMAN hienoja, että oli henki salpaantua kun niitä katseli. Ja niitä on laatikko laatikon jälkeen. Mielettömiä!

Oh well. Viimeisin kappale kertonee sen, että asuinpaikka sopii kyllä mulle hyvin. Nyt pitää vetäytyä nukkumaan, mutta lisää kuulette varmasti!

Haminan asemakaavasuunnittelijat varmaan näkivät painajaisia tällaisesta ja päättivat tehdä toisin. Tällaiselta siis näyttää Lincolnin kartta. Ruutupaperille on kaiketi piirretty pakolliset, systeemiä haittaavat normaalit joet ja muut vesistöt, kierrelty kahvitahrat ja lopuista on tehty katuja.

Kadunnimisuunnittelutoimikunta on joko a) halunnut tehdä kuten iiisossa pääkaupugissa, tai b) halunnut päästä helpolla. Etelä-pohjoissuuntaiset kadut ovat numeroidut ja itä-länsisuuntaisilla on kirjain (sillä poikkeuksella, että I- ja Z-katuja ei ole). O-katu halkaisee kaupungin suunnilleen keskeltä ja kaikki sen yllä on North, alla South. Väliin on kuitenkin tuikittu satunnaisia katuja, joilla on oikea nimi ja jotka siten sotkevat numeroinnin. Lisäksi ihan kaikki numeroidut eivät vie ylhäältä alas asti, eli ei voi aina olla varma, kuinka pitkä matka on kahden numeroidun tai aakkosperäkkäisen kadun väli. Parin päivän päästä osoitteeni on pohjoinen 38:s katu.

Tänään oli se illanvietto, jossa oli porukoita laitokselta ja joitain muita. Syötiin, istuttiin puutarhassa, höpöteltiin ja katseltiin isäntäparin valokuvia Australiankeikaltaan. Lystiä ja hauskaa. Itse matkakuvatkin oli mahtavia, mutta ehkä vieläkin hauskempaa oli katsella porukkaa jutustelemassa. Kulttuurieroihin kaiketi kuuluu se, millä tavoin perheestä puhutaan.  Lapset ovat aina vanhin, nuorin, keskimmäinen tai XX-vuotias, ainakin ensimmäisessä lausessa. Nimellä puhuttaessa lapsen sijoittuminen katraaseen kerrotaan jollain käänteellä (mistäs minä toisaalta tietäisin, vaikka vanhempani puhuisivat "Laura, meidän nuorimmainen", mutta laittaisin kolikkoni likoon kuitenkin "meidän Lauran" tai "tyttäreni Lauran" puolesta). Lapsista puhutaan muutenkin paljon. (Se ei varmaan ole ihan epätavallista Suomessakaan, mutta jotenkin korostettua täällä.)

Mukavaa oli myös jutella Tomin vaimon kanssa, joka siis on ollut Helsingissä reilu puoli vuotta kotiäitinä ja tunsi erittäin hyvin paikkoja. Hauskinta oli ehkä se, että heidän ykköspäivänsä Suomessa oli kuulemma vierailu toukokuisena päivänä Visavuoreen. Saatoin siihen sitten sanoa, että aika läheltä siitä olen kotoisin ;) Suurin osa paikannimistä on hyvinkin ymmärrettävissä heidän puheestaan ensimmäisellä sanomisella. Hieman aina huvittaa kuitenkin Espoo [es-puu]. Ehkä se heidänkin korvaansa kuulostaa ´poo´:lta. Oikeasti hauskaa jutella ihmisen kanssa, joka ymmärtää suomalaisen yhteiskunnan toiminnallisuuden ja sujuvuuden. Ihmisen, joka ymmärtää, miksi meistä suomalaista on hämmentävää, että täällä joku oikeasti kirjoittaa vielä sekkejä. (Jo yli 20 vuotta sitten se oli meistä hyvin hämmentävä maksuväline ja kauppaleikeissä asiaa selviteltiin kysymällä "shopisiko shekki?")

Nyt vasta huomasin (kopioituani tuon kartan tähän sivulle) tuon Peter Pan Parkin. Pitänee käydä katsomassa, onko Helinä-keiju mestoilla…

* raappinut 300 g jyviä ja saanut aikaiseksi 3-11 grammaa erilaisia jakeita, joita sitten edelleen analysoin tuonnempana. Tuota tavaraa, mitä on vasta 3 grammaa pitää vielä raapia lisää.

* kuunnellut Semifinalin keikkaa lähes vartin verran puhelimitse (Kiitos Tanja!!)

* syönyt erittäin herkullista "Välimeren paninia", jossa oli kinkkua, salamia, oliivisalsaa, fetaa, salaattia, tomaattia ja jotain kastiketta. (Tämä kirjataan, jotta ko. leipäkoostumus ja erityisesti oliivisalsa ajatuksena pysyvät mielessä.)

* lukenut paikallista yliopistoaviisia, jossa oli palstallinen artikkeli siitä Suomesta löytyneestä muinaispurkasta.

* hankkinut Skype-In-numeron. Eli ne, ketkä eivät omaa Skypeä tai haluavat muuten soittaa numerooni paikallispuhelun (09-alueella) hinnalla, pyytäkäätte numero sähköpostissa tai tekstiviestitse. En levittele sitä nyt ihan koko maailmalle täällä netissä. Mahtavia ovat nämä nykyajan palvelut. On jotenkin koko ajan melkein niin kuin siellä, vaikka onkin täällä.

* Ilahtunut kovasti saamistani blogikommenteista. Ja toisaalta todennut, että en saisi liikaa siihen patistaa, tai ainakaan pahastua, jollei kommentteja heru, koska olen itsekin seuraillut useampia blogeja jo varmaan vuoden kommentoimatta lähes kertaakaan. Joten älkää ressakko… Lupaan kyllä kirjoitella sähköpostejakin, mutta samoja kuulumisia ei jaksa ihan hirveen monta kertaa kirjoittaa.