Ameriikanlaura

Matkalaukut ovat suunnilleen pakatut: tavara näyttää mahtuvan sisään, mutta painaa edelleenkin liikaa. Käsimatkatavaraksi tulee vielä tämän viikon jauhotuotos, noin 4.5 kg erinäköisiä viljafraktioita. Saas nähdä, kuinka tämä yhden matkaajan karavaani etenee.

Teeveestä tulee ´mies-sinkkuelämää´, eli sarja nimeltään Big Shots, joka ilmeisesti on ihan uusi sarja, joka kertoo neljän miehen urbaanista elämästä. Tai ehkä sittenkin ´Täydelliset miehet´. Pärjäämme kyllä hyvin, vaikkei tätä sarjaa Suomeen tuotaisikaan… Taidanpa siis alkaa energian keräämisen matkailuun, koska seuraava yö jää kokolailla unettomaksi.

Jos nämä banaanit eivät laita laulamaan, niin ei kyllä mitkään. Tai ehkei laulamaan, mutta titaamaan ainakin. "I am the top banana in the world today.. titi titi titi ti, titi titi titi ti…"

Eilisiltana olin aikeissa tehdä tietokonetöitä, mutta ajattelemattomuuttani lukitsin tietokoneen kiinni pöytään ja avain oli kotona. Enkä siis saanut konetta illalla mukaan lähteissäni. Lampsin sitten Chestnut Hillin pääkatua ylös ja mietiskelin, että mitäköhän sitä nyt puuhaisi. Ja pokkesinpa ´kynsisalonkiin´ laitattamaan kynnet. En kyllä ihmettele lainkaan, että täkäläisillä on manikyyrit kunnossa, kun perus-kynsihuolto ranskalaisella manikyyrillä maksaa suunnilleen 7 dollaria (5 euroa..) Ja huoltopisteitä on vähintäänkin yhtä taajasti tarjolla kuin huoltoasemia. Saa nähdä, kestävätkö nämä yhtään kauempaa kuin taannoiset kokeilut, mutta tällä hetkellä ainakin näyttävät siistille.

Ja mitä? Huomenna pitää taas pakata! Olen todellakin PARHAANI mukaan ollut ostelematta tavaroita täällä, mutta silti muutama pikkunyssäkkä odottaa mukaanpääsyä Suomeen. Lisäksi perjantaina pitää ottaa kantamuksiinsa noin 4 kg näytteitä, joka takuuvarmasti lisää matkalaukkujen painoa yli rajoitusten. Onneksi Nebraskan paperilähetys meni DHL:n kuljetuksena ja nettitietojen mukaan näyttäisi jo odottelevan työpaikalla paluutani.

Yksi illallinen vielä suunniteltuna, reilut puolitoista työpäivää ja sitten koittaa kotimatka. Jos hurjaksi ryhdytte lukijoina, saattaa 400:n raja mennä rikki.

Tiedättekö muuten sellaista seikkaa, että mahdollisten juhlien järjestäminen Helsingissä 2.5 kk varoitusajalla ja pikkujoulukautena on ….. haastavaa. Varsinkin siinä tapauksessa, että ykkösvaihtoehto on varattuna & saavuttamattomissa ja pitää miettiä koko systeemi uudelleen. Miksi pikkujouluja järjestetään? Onko pakko varata joka ainoa juhlatila kaupungissa?

Vaikka ulkolämpötila on taasen lähentelemässä kolmeakymmentä, on täällä Phillyssä jo hieman syksyä ilmassa ja paikoitellen lehdet ovat vaihtaneet väriä. Paikalliset oravat ovat harmaita, en tiedä onko se lajiero vai vaihtaako täälläkin orava talviturkkiin? Tai ehkä nebraskalaiset oravat ovat ruskeita, pennsylvanialaiset oravat harmaita…

Takaisin sorvin ääreen! 

Tänään on siis liukuhihnaraavittu jyvää koko päivä ja mustat vaatteet ovat nyt aivan jauhopölyssä. Paras kellotus jauhamiselle, näytteen keräämiselle ja seulomiselle oli siis 6 min 17 s. Kun tekee samaa puuduttavaa hommaa koko päivän, on pakko keksiä iloa jostain (vaikka sitten itseänsä vastaan kilpailemisesta…)

Sama kaava päivälle huomenna - pääsisiköhän alle kuuden minuutin? 

Maanantaiaamun koittaessa kävelin aamuisessa auringonpaisteessa töihin suunnilleen samaa reittiä kuin niin useana kertana pari vuotta sittenkin. Töissä monet ihmiset tunnistivat ja muistivat, ihan kaikki eivät (mikä joidenkin kohdalla oli jopa hämmentävää). Eräs mies piti minua kovin tutun näköisenä, muttei heti osannut yhdistää, kunnes.. "You took the pilates classes here, right?" Ei kai sitä kiistääkään kannata, mutta miksi hän juuri siitä minut muisti??

Käytännön asiat hoituivat nopeasti, osin koska tunsin jo paikat ja osin, koska olen täällä niin lyhyen aikaa, että turhiin alkujorinoihin ei tuhrattu aikaa. Ja ennen yhtätoista oli jo ensimmäinen setti jyviä raavittuna. Olennaisiin asioihin, kuten suojalasit, kiinnitettiin tietysti asianmukaisesti huomiota ja sainkin uudenmalliset pleksit päähäni. Huvituin peilikuvastani niin, että ikuistin sen itse kameralla. Kuvani toi mieleen Twin Peaksin Log Ladyn sekä sen pienen pojan "Kuudes aisti"-leffassa, mutta enemmän siis ensimmäisen. Koska suojalaseja on saatavilla ihan kivannäköisiäkin malleja, minua hämmentää tällaisten olemassaolo.

Koko päivä hurahti kellarissa jyviä raapimassa, enkä lainkaan tiennyt ulkona vallitsevasta säätilanteesta lähtiessäni kotiin. Kellaripesti tarkoittaa myös sitä, että kännykkä ei kuulu sielläkään. Eli jos jollakulla on jotain kiireellistä/ tärkeätä, niin se luultavimmin tavoittaa minut parhaiten sähköpostilla ja silloinkin usean tunnin viiveellä.

Sellainen piti muistaa sanomani vielä erikseen, että asunnollani täällä ei kännykkä kuulu, puhelin ei pelitä. Puhelinverkkoyhteys on nolla, eli ei kannata odotella vastauksia puhelimeen/ tekstiviesteihin kovinkaan hätäseen. Sähköposti tai skypeviestit ehtivät perille pikaisemmin.

Tämä päivä on ollut todella zen, aamusta iltaan asti. Heräsin levollisen yöunen jälkeen, keitin kahvia ja mietiskelin tulevaa päivää. Lueskelin sunnuntai-Hesaria (verkkoversio ei ihan vedä vertoja paperilehdelle, mutta pääsee siinäkin tunnelmaan) ja hörpiskelin kahvia aurinkoisen päivän edetessä. Jotenkin ylellisen rauhallinen olotila jätti merkkinsä koko päivään.

Kävelin kauppaan ostamaan hieman ruokia, jättipurkin Tropicana-mehua (with lots of pulp), hedelmiä, leipää ja sensellaista. Valitsin itsepalvelukassan (koska niillä ostoksia ei pakkopakata ziljoonaan erilliseen muovipussiin), mutta nykymallilla rahastusta ei hoitanutkaan automaatti, vaan omien tuotteiden skannaamisen jälkeen siirryttiin rahastajakassalle maksamaan ostokset. Liekö tuo nyt sitten niin paljon tehokkaampaa…?

Iltapäivällä olin Jackin kanssa pyöräilemässä Wissahickon Creekin ulkoiluteillä. Hienot lehtipuumetsät, jonka keskellä, alhaalla tuolla, virtaa joki/koski/vesi. Huristelimme sellaisen 8 mailia kauniissa aurinkoisessa säässä, puiden suojaamilla varjoisilla ulkoilureiteillä. Tässä tunnelmaa kääntöpaikalla (eli aurinkoista ja lämmintä):

Iltakävelyni suuntasin lempikirjakauppaani, jossa olisi taas vierähtänyt moooonta tuntia, mutta nälkä iski päälle. Pysähdyin mukavaan japanilaiseen ravintolaan, jossa en ollut ennen käynyt, mutta johon oli mieli useasti halajannut.

Vieressäni istuivat vanhempi herra pojanpoikansa kanssa, sekä pojan ystävä (naapurintyttö), molemmat viidesluokkalaisia. Tyttö maistoi kaikkea, piti ruuasta eikä lainkaan kitissyt. Poika kitisi kaikesta, että se on too spicy, en halua vettä, haluan mielummin kokista, en halua syödä tätä, en tykkää riisistä, ruoka on liian tulista, onpas sinä vain sanot että se ei ole mausteista koska itse tykkäät mausteisesta jne jne. Pojan annos lähetettiin keittiöön takaisin ja kolme tarjoilijaa yritti keksiä pojalle jotain purtavaa. Lopputulemana poika sai kevyesti friteerattuja broilerinpaloja teriyakikastikkeella ja söi ne koskemattakaan kastikkeeseen. Ainoa toive annoksen kanssa oli: "Saisiko ketsuppia?"

Hieman oli siis sellainen tunne, että isoisä huitaisi rahansa kankkulan kaivoon. Uskon, että heidänkin ruokansa olivat hyviä, koska omani olivat.. loistavia! Erittäin herkullinen sienikeitto alkuruuaksi ja hieman sushia pääruuaksi. Nam! Spicy Tuna Roll oli sen verran Spicy, että jouduin kaivamaan laukustani Luke Skywalker-nenäliinani, jotka tuli reilu vuosi sitten hankittua muistaakseni Ranskanmaalta.  Ja Lukehan pelasti!

Kyllä tässä Philadelphiassa on vaan jotain niin kivaa. Tai jotain, joka sykähdyttää minua! (Tarkemmin ottaen se ei ehkä ole koko Philadelphiassa, vaan Chestnut Hillissä, eli tässä kaupunginosassa, jossa olen visiiteilläni viipynyt.)

Asetuin asumaan asuntoon, jonka omistavat Teresa ja Jack (keiden B&Bssä asuin silloin pari vuotta sitten). Söin noutokiinalaista illalliseksi Jackin kanssa B&B:n pihamaalla, seurassamme Charlie (se kultainennoutaja) sekä uusi kissa Mona Lisa.

Nyt voi asettua yöpuulle ja pitkästä aikaa nukkua aamulla ilman herätyskellon pirinää. Sunnuntaista huolimatta huominen on työpäivä (näppäimistön naputtelua), mutta kaikin puolin on kiva olo olla täällä ja ajatella jo olevansa hieman lähempänä kotia ;) 

Jäähyväiset Lincolnille heitettiin helteisessä säässä, jossa kaupunki odotteli jalkapallopelin alkua. Tiet olivat ruuhkaisat, mutta onneksi kaupungin suuntaan, ei lentokentälle. Kentällä kaikki matkalaukut jätettiin avattavaksi&syynättäviksi. Pienellä kentällä ei kaiketi ole paljoa muuta huvia kuin penkoa ihmisten matkalaukkuja… Saa nähdä, onko scrappaustarvikkeeni luokiteltu vaarallisiksi! Ensimmäinen lento Denveriin oli vain lyhyt pyrähdys, suunnilleen tunnin ja perillä vastaanottamassa maisema joka oli lättänää kuin Pohjanmaa, mutta jonka horisontissa siinsivät Rocky Mountains (Kuitti l. nähty. :)

Seuraavaa lentoa odotellessani kävin lentokenttäkuppilassa hampurilaisella ja samalla seurasin teeveestä Huskersien peliä (vaihtelevasti tilanne oli hyvä tai huono). Purilaisen hoitelemiseen tuotiin paksuun lautasliinaan kiedottu ´silverware´, joka oli siis hopeanväriseksi maalattuja muoviaterimia. Ristiriita! Nuo kuuluvat paperilautasiliinan sisään, paksuun kankaiseen pakataan hopeiset tai vähintäänkin teräksiset. Ni.

Lentokoneessa useampikin average-Joe oli matkassa perusamerikkalaisine matkustusjalkineineen. Jollette ole huomanneet koskaan aiemmin, niin kerron, että perusamerikkalaisen turistin tunnistaa hohtavan valkoisista lenkkari-tyylisistä matkustuskengistään (yl. farkkujen kanssa). Satunnaisesti niissä saattaa olla sinisiä kuvioita, mutta kokovalkoiset ovat ehdottomasti tyypillisemmät. Yleensä näitä kenkiä harvemmin näkee siis normaalikatukuvassa.  Minä taisin taasen loistaa koneessa ulkomaalaisuudellani, koska jaloissani olivat luonnonvalkoiset Camperit.

Philadelphiaan palaan melkein kuin vanhaan kotiin, en taida edes hakea kaupasta aamiaistarvikkeita, vaan huomenissa herättyäni suuntaan Rollers´iin aamiaiselle.
Ja viikon päästähän sitä ollaan jo kotona!